Objects under investigation on kokoelma teoksia, jotka tutkivat tekstuaalisen mediumin kysymystä ja mediaalisuutta taiteessa kokeellisesta näkökulmasta. Sana objekti on neutrinen viittaus sekä tekstiin ilmiönä että tekstiin tuotteena. Se ehdottaa ajatusta jonkin fyysisestä muotoutumisesta, samalla kun kysymys ei välttämättä ole fyysisestä objektista.
Kuten Rosalind Krauss ehdottaa, mikä tahansa mediumi voi saada aikaan taidetta. Jälkimediaaliset olosuhteet viittaavat sellaisten medioiden käyttöön, joita perinteisesti ei ole suunniteltu tai tarkoitettu taiteen teon välineiksi. Mediumin käsite on monimutkainen puhuttaessa tekstuaalisista objekteista. Ilmiötä ei voi rajata semanttisesti merkityksettömien, todellisuudesta irrallaan olevien merkkijoukkojen keksimiseksi, kuten aseemisen kirjoittamisen tapauksessa, eikä liioin tällaisten merkkien yhdistämiseen täysin itselle vieraiden aakkostojen tai kielten kanssa, kuten toisissa hybridimuodoissa. Kirjoittamisen prosessi muuttuu avoimeksi, ja samalla kuitenkin implisiittiseksi, ja mediumin käsite tulee kehystetyksi. Lisäksi, koska kirjoittaminen on vain vaivoin erotettavissa lukemisesta, laajenee kysymys edelleen ja mahdollisesti vielä monimutkaisemmaksi: mitä tarkoittaa aseemisen kirjoituksen lukeminen? Onko järkeä koettaa sekvensoida aseemista kuviota? Pohdittuani aseemisuuden mahdollisia yhteyksiä äänirunouteen, esittelen kaksinkertaisen ehdotuksen: ensimmäiset kaksi ääniteostani sisältävät melun tekstuureja ja sanoja, jotka juontuvat osin aseemisista teoksista. Kolmas ääniteokseni taas tutkii jäätiköiden sulamista, joka on äänitetty kontaktimikrofonivälineistöllä ja myöhemmin uudelleenmiksattu, mikä on johtanut EIS-teoksen hybridisiin muotoihin.
Lingvistisestä näkökulmasta medium on tietyn taiteen praksiksen puhetapa, piirre, jota ei täysin pysty kääntämään tai siirtämään toiseen praksikseen. Termin medium latinankielinen etymologia viittaa välissä olevaan (eng. ’what lies in between’). On syytä tarkastella tarkemmin tämän sidoksen kahta vastakkaista napaa. Medium asettautuu keskinapaiseksi termiksi ’todellisuuden’ (eng. ’reality’, kuinka se sitten määritelläänkään) sekä ’konkretisoinnin’ (eng. ’reification’) välillä, tai vielä tarkemmin: sen välillä, mihin taideteos pyrkii (objektiivisuus, ’objectivity’) ja mistä se ehdottomasti koostuu (objektifiointi, ’objectification’).
Syntyy jännite, joka johtuu ensinnäkin siitä, että objektiivisuus ja objektivisointi pyrkivät limittymään (samalla kun tuskin tai vain osin todella limittyvät), ja toiseksi tensorista (geometrista tilaa kuvaava fysiikan käsite), joka määrittää tutkittavana olevan tilan metriikkaa (matemaattista, taiteellista, ja niin edelleen), eli välineitä, jotka määrittelevät valittujen objektien välisiä suhteita.
Erilaisten taiteen praksisten välimaastossa työskentely on metodi (sääntöjen tai proseduurien järjestelmä), kuten pintojen taittuminen abstraktissa geometriassa on. Se muistuttaa kaarevuutta, jonka Albert Einstein määritteli avaruusajan luontaiseksi ominaisuudeksi, joka vastaa painovoimasta: ”aine kertoo avaruusajalle, kuinka kaartua, ja kaartunut avaruusaika kertoo aineelle, kuinka liikkua”. Merkitys ei enää näyttäydy jonkin erityisen solmukohdan (sanat) tai niiden hyvin järjestäytyneiden ryhmien (säkeet, lauseet) virtaamisena ja tekstissä leviämisenä, vaan tekstuurin itsensä ominaisuutena. Jos ruumiin paino maapallolla voidaan yhdistää kiitämiseen vääristyneen avaruusajan läpi, voisiko samaa ilmiötä soveltaa tunteeseen merkityksellisyyden löytämisestä aseemiselta kentältä. Tällöin aseemisuuden voisi kuvitella eräänlaiseksi vääristyneeksi tekstipinnaksi, jonka sanat ovat mahdollisesti toisaalla, mutta eivät niin kaukana, että niiden olemassaolon voisi täysin kieltää.
Relationaalinen rakenne on kirjallisen mediumin olemus ja se pitää sisällään tulostetut, maalatut, konekirjoitetut, käsin kirjoitetut, generatiiviset ja muut merkit, jotka yhdistyvät erilaisiin materiaaleihin (papereihin, kartonkeihin, muovilevyihin, liimaan ja niin edelleen), mikä rikastaa ja edelleen monimutkaistaa lingvististä kekoa. Sekä ’kirjoittaja’ että ’lukija’ toimivat kokeellisella tasolla: kirjoittaja rakentaa kokeen, kerää alustavaa tietoa ja lukija tulkitsee sen.
Mutta ’kirjoittaja’ on kuitenkin myös ’lukija’, mahdollisesti ensimmäinen sellainen, ja hänen tehtävänsä on varsin hienovarainen, sillä aseemisella kentällä hänen on vältettävä merkkien rikkomista liialla tietoisuudella. Hänen tietoisuutensa on oltava analyyttista juuri ennen ja jälkeen prosessin, mutta kirjoittamisen hetkellä kysymys ei ole merkki kerrallaan etenemisestä, ei samoin kuin sanoilla kirjoittaessa.
Aseeminen teksti saa aikaan häiriömäisiä kuvioita, merkityksen laajentuneita kenttiä, joilla merkityksen elementit eivät ole sanallisia. Ne ovat merkkien sijoja, jotka keksivät uudelleen tai kätkevät merkityksellisyytensä kuljettaakseen sen uusiin konteksteihin.
Sanojen ja asemaattisten merkkien yhdistelmä luo lisää monimutkaisuutta, sillä ensin kirjoittamisen ja sitten lukemisen lineaarisuus kohtaa näkemisen epälineaarisuuden. Sanajonojen tai kokonaisten lauseiden ja aseemisten komponenttien välinen vuorovaikutus kerrostaa luetun tai koetun merkityksiä. Tekstin ja sen sisällön jäänteinen luettavuus ja sekä sanojen että aseemisten merkkien visuaalisen asettelun tila yhdistyvät ja johtavat eräänlaiseen hermeneuttiseen paineeseen, jonka ”lukemisen” teko vapauttaa vain osittain.
