Haudankaivaja

Runoanimaatio.
Animation with poetry.

Teksti | Text  Henrik Pathirane
Animaatio | Animation  Verna Joki

Henkilö lepää haudan päällä, makaa raukeana, hengittää.
Hahmo on kuin hautaveistos mutta elävä. Hän tuo mieleen haudan alla makaavan, josta hengitys, hengissä olo hänet erottaa.
Jonkun mieli harhailee; joku antaa mielelleen aikaa harhailla. Hauta-assosiaatiosta toiseen. Uranuurtaja, haudankaivaja.

 
 :
 

Sana päivässä

Neljä sana päivässä -menetelmällä kirjoitettua runoa.
Four procedural poems, written one word per day.

Runot on aloitettu samana päivänä, ja niiden kirjoittamista on jatkettu joka päivä yhdellä sanalla. Tekstin kulkua ei ole suunniteltu ennalta, eikä runoista ole muutettu jälkeenpäin mitään. Teoksessa runot on mahdollista lukea niin kuin ne ovat syntyneet: sana sanalta, keskenään samassa tahdissa.

Runot sisältyvät vihkomuotoiseen teokseen Salakuljetuksia, joka ilmestyy kesällä 2021 (Poesiavihkot). Vihkoon kuuluu myös menetelmää esittelevä essee.

Runot | Poems Reetta Pekkanen
Digitaalinen toteutus | Programming and web design Teemu T. Tuovinen

Ei kiitos

Jännityselokuvien genreä hyödyntävä videoruno siitä, mille kaikelle parisuhteessa voi sanoa ei.
”A suspense video poem” about saying no in a relationship.

Runo ja luenta  Poem and reading  Kati-Annika Ansas
Kuvat ja musiikki  Images and sound  Pixabay

”Ei kiitos” syntyi oikeastaan korona-ahdistuksesta, kun kotona sekä aikuiset että lapset olivat kaikki yhtä aikaa etäilemässä eikä päivästä löytynyt ainuttakaan hiljaista hetkeä, ei rauhallista omaa paikkaa, jossa olisi voinut työskennellä, ei tilaa ajatella. Jonakin syvänä hetkenä mietin, että mitä jos olisin sanonut tälle kaikelle joskus ei kiitos.”

Katkaistu haupitsi, eli jälkihumanistinen katsaus 2010-luvun vaikeroivaan runo(us)puheeseen

Essee 2010-luvun suomalaisen runouden vastaanotosta. Miikka Laihinen on kriitikko ja väitöskirjatutkija Turun yliopistossa.
Essay on reception of Finnish contemporary poetry in 2010s. Miikka Laihinen is literary critic and PhD candidate at University of Turku.

Runous on vaikeaa, työlästä ja kaikin puolin hankalaa luettavaa. Runoudessa sanoja – ja, herra paratkoon, joskus myös jotain muuta kuin sanoja – yhdistellään toisiinsa oudoilla, ensisijaisesti turhautumisen tunnetta synnyttävillä tavoilla. Miksi runo ei puhu suoraan, tai: miksi suorapuheista, aikomuksissaan vilpitöntä ja yksilön kokemukseen ymmärrettävällä kielellä pureutuvaa runoa julkaistaan nykyään niin vähän? Eikö runouden pitäisi jo yksinomaan historiansa näkökulmasta olla ennemminkin kirjallisuudenlajeista intiimein ja siten myös suorapuheisin – ”subjektin asia”, kuten runouden 1900-luvun historiaa kartoittanut Tuula Hökkä (1995) on muotoillut?

Kliseinen vaikutelma runoudelle lajiominaisesta saavuttamattomuudesta voi paksusti kaikissa niissä kirjallisissa ympyröissä, joissa tätä kirjoitusta naputteleva Asian Subjekti on viimeisen vuosikymmenen aikana vieraillut. Yksi asia tuntuu yhdistävän niin runoutta ja runokritiikkiä seuraavia kirjallisuusmielisiä, lukupiirien vetäjiä ja rivijäseniä, runojen kirjoittamista itse harrastavia, kirjallisuutta yliopistossa joko pää- tai sivuaineena opiskelevia, muuhun kuin runouteen urallaan keskittyviä kirjallisuudentutkijoita, jopa runoutta ammatikseen seuraavia kirjallisuustoimittajia ja -kriitikoita – sekä aivan erityisesti heitä, joilla ei ole erityisen läheistä suhdetta runouteen; kaikkien näiden heterogeenisten ryhmittymien laskoksista purskahtaa tasaisin väliajoin ilmoille vaikerrus runouden ”tunkkaisesta” . . .

(Tiedoston voi avata myös selaimessa)