Suomi

Aloitellessani runoilijana runsaat neljä vuosikymmentä sitten runouden teoria oli ohut mutta kattava. Oli yhteiskunnallista ja oli keskeislyyristä. Saatoit olla toista, muttet toista, ja se mikä oli toiselle kehu, oli toiselle haukku. Mutta ei mennä nyt siihen. Sanoisin sovittelevasti, että runous oli ja on lähtökohtaisesti molempia, ja usein yhtä aikaa ja samassa kaavussa.

Ryhdyin etsimään paikkaani. Olin tunteva ja tiedostava otus, kuten runoilijat ennen ja jälkeen. Se mikä on ympärillä työntyy osaksi runoilijan työtä, mutta vielä piti keksiä, mikä tulisi olemaan oma panokseni. Melko pian turvauduin ajatukseen, jonka mukaan tärkeintä on tiedon ja tietoisuuden vuoroleikki. Molemmilla on valtava arvo, mutta ilman toista toinen on hyödytön. Yksilö elää maailmassa, maassa ja kaupungissa, ja näiden avaruuksien lisäksi rakennuksissa, joista yksi on koti. Siispä etsi oma paikkasi ja työskentele siinä.

Ympäristö ja ihminen, ihminen ja ympäristö. Katsele ympärillesi, tunne aikasi. Tarkkaile itseäsi, kuuntele kaltaisiasi toisia. Se kohta missä raja kulkee ja toinen vaihtuu toiseksi, on kiinnostavinta. Liukuma on melkein huomaamaton. Rakennus henkii, mutta myös yksittäisellä huoneella on tunnelma. Yksi sisustaa runsaasti, toinen minimillä. Ympärillä toiset, enemmän tai vähemmän läsnä ja äänessä, ja totta kai vallitseva aika ja genius loci. Italiassa sana stanza on huone, englannissa sana merkitsee tilaa, jonka säkeet muodostavat.

”Sanottavaa alkaa tulla, kun luopuu sen vaatimuksesta.”

Nuori ja vähän vanhempikin runoilija miettii, miten sen ja tuon ja tämän saisi parhaimmin sanotuksi. Miten maailmasta ja sen teksteistä löytää sen, joka parhaiten kuvastaa juuri minun oivaa ymmärrystäni? Jossain vaiheessa tajuaa, että parhaat työskentelevät sanomisen, ei sanottavan alueella. Sanottavaa alkaa tulla, kun luopuu sen vaatimuksesta. Tämä oli käsitteellisyyden suuria oivalluksia. Kehittää kuuloaan, ja äänet saapuvat luoksesi.

Tulin ajatuksen kiehtomaksi jo varhaisella iällä. Marcel Duchampin saattoi ja saattaa kuvitella ehkä ohittavansa, mutta voi käydä niinkin, että idea takertuu kiinni eikä päästä irti. Löydetyn tai sattumanvaraisen esineen istuttaminen taiteen järjestelmään on radikaali teko, jonka järistykset tuntuvat yhä. Olioiden esittämisen sijaan kuvaan pääsivät ajatukset, ideat ja käsitteet — joskus jopa pelkkänä ehdotuksena, ilman kuvan tai esineen läsnäoloa.

Varhaisista vaikuttajistani erityisen tärkeäksi muodostui japanilainen käsitetaiteilija On Kawara (1932-2014). Useimmat omat konseptualistiset teokseni ovat saaneet ideansa ja pontimensa suoraan häneltä. On Kawaran projektit olivat usein vuosikymmenten mittaisia ja koostuivat obsessiivisesta oman elämän dokumentoinnista. Hän esimerkiksi lähetti ystävilleen postikortteja, joiden ainut sisältö koostui leimasimella toteutetusta viestistä: I GOT UP AT __:__ A.M. Toinen vastaava projekti koostui sähkeitse toimitetusta tiedonannosta: I AM STILL ALIVE. Kolmas luetteloi yksityiskohtaisesti tiedon siitä, keitä hän oli tavannut kunakin päivänä (I MET). Neljäs koostui kartoista, joihin hän piirsi yksityiskohtaisesti päivittäin kulkemansa reitin (I WENT).

”Hän ”kertoo” ja ”paljastaa” elämästään ”kaiken”, mutta silti emme tiedä hänestä juuri mitään”

On ilmeistä, että idea teokseeni MMVII (2008), joka mekaanisesti luetteloi vuoden 2007 aikana tapaamani ihmiset, on suoraan lainattu On Kawaralta. Sama koskee 2009-2010 ylläpitämääni blogia, joka dokumentoi päivittäisiä kulkemisiani sekä tekstin että kännykän trackerapplikaatiolla toteutetun karttapiirroksen avulla. Tämä oli vielä aikaa, kun älypuhelin lukemettomine sovelluksineen otti vasta ensi askeliaan.

Kun kuulin gps-paikannuksesta ja esimerkiksi lenkkeilyreittien taltioimiseen suunnitellusta applilaatiosta, tajusin heti sen taiteelliset väärinkäyttömahdollisuudet. Blogin tekstit ovat edelleen luettavissa, mutta karttapiirrokset on valitettavasti poistettu kaiketi yrityskauppoihin tai muista ”tekijänoikeuksiin” perustuvista syistä. Onneksi taltioin karttapiirrokset myös kuvatiedostoina kovalevylleni. Ehkä julkaisen kuvat teksteineen joku päivä.

Miten tämän nyt muotoilisi? On Kawaran teosten ”materiaalina” tai ”aineistona” on hänen oma elämänsä. Hän ”kertoo” ja ”paljastaa” elämästään ”kaiken”, mutta silti emme tiedä hänestä juuri mitään. Kyseessä ei ole skandaaleja liehittelevä autofiktio, mutta tekemisen tarkoituksena ei ole myöskään ennätysten rikkominen taidemarkkinoilla. Teoksista on vaikea ellei mahdoton uuttaa mitään henkilökohtaista. Niissä ei paistattele pörhäkkä ego, eikä teosten saati tekijän psykologisointi yksilötasolla ole yksiviivaista. Tarkastelun kohteena on yksilön sijaan ”ihminen yleensä”. Suurin osa ihmisistä ympärillämme on On Kawaran kaltaisia: emme tiedä heistä mitään, paitsi sen, että he nousivat aamulla ylös ja ovat edelleen hengissä kuljettuaan tuon tai tämän reitin kotikulmiensa halki.

Vuonna 2020 toteuttamani projekti, jolle annoin Ezra Poundiin viittaavan nimen ”News That Stays News”, on monessa aiempien projektieni kaltainen. Päätän tehdä jotain tylsää läpi koko vuoden. Projektista näkyy kytkös On Kawaraan ja ajatukseen jokapäiväisen elämän taltioimisesta, mutta myös muita ajatuksia. Lähtökohta on yksinkertainen: miten yhdistää yleinen ja yksityinen, ja miten toteuttaa se toistuvasti joka päivä saman periaatteen mukaan?

”Ajattelin, etten suhtaudu uutisiin contenttina, vaan ikään kuin paperin pintaa elävöittävänä tekstuurina”

Omaa aivoriihtään ei pysty jäljittämään askel askeleelta, mutta iso oivallus syntyi, kun keksin käyttää sanomalehden uutissivua ikään kuin henkilökohtaisen muistikirjani alustana. Tämäkään idea ei ilmestynyt olemattomasta. Yleensä seuraavan projektini periaate ja käytäntö kirkastuvat aivan viime metreillä, vuoden viimeisinä päivinä ja tunteina. Näin kävi. Aikakauslehti New Yorkerin vuoden 2020 ensimmäisessä numerossa — joka ilmestyi parahiksi jo ennen vuodenvaihdetta — annettiin menovinkkejä. Tekstinpätkän aiheena oli islamilaista vallankumousta New Yorkiin paennut iranilaistaiteilija Nicky Nodjoumi, joka käytti maalaustensa ja piirrostensa alustana New York Timesin etusivua. Yhteensä yli kolmestasadasta 90-luvun loppuvuosina syntyneestä maalauksesta osa viittasi lehden uutisotsikoihin, osa käsitteli ikuisuusaiheita kuten rakkautta ja kuolemaa. Mutta toisin kuin sanomalehdessä, muistikirjan sivut ovat lähtökohtaisesti ”tyhjiä”. Toisaalta jokainen uusi päivä on myös yllätys, ja siksi siihen saattoi suhtautua kuin olisi kääntänyt elämässään uuden, samanaikaisesti täyden ja tyhjän sivun. Ajattelin, etten suhtaudu uutisiin contenttina, vaan ikään kuin paperin pintaa elävöittävänä tekstuurina. En lue lehteä, enkä kohdista katsettani yksityiskohtiin. Uutiset ovat ”vain uutisia”.

Tästä tuli jokapäiväinen leipäni vuoden ajan. Jos joku haluaisi katsoa merkintöjeni taakse, ja lukea aineistoja suhteessa toisiinsa, mikäs siinä. Itse pyrin pitämään tasojen välillä ajatuksellista tai muuta etäisyyttä. Mutta miten se tulisi toteuttaa? Miten samanaikaisesti paljastaa ja peittää, piitata maailmasta (syvästi) ja olla piittaamatta siitä (lainkaan)? Ei voi iloita avoimesti oman elämänsä onnistumisista, jos toisella puolella maailmaa tai kaupunkia esiintyy hirvittävää murhetta. Tai miksi jättää jotain näkyviin, jos sillä ei ole merkitystä?

Ensimmäisinä päivinä ja viikkoina tapahtui haparointia. Tämä johtui enimmäkseen siitä, etten ollut etukäteen laatinut tarkkaa suunnitelmaa merkintöjen teknisestä toteuttamisesta. Pian kävi ilmi, että jälki olisi joka tapauksessa erilaista riippuen siitä, kirjoitanko tai piirränkö alustan päälle vai asettelenko siihen kuvia. Eli onko alusta vain valkeaa paperia ja pystynkö asettelemaan kuvat ja tekstit pohjalla näkyvän sanomalehtiaukeaman päälle ottamatta huomioon sivutaittoa edes jollain tavoin?

Lienee viisainta kuvailla koko prosessi. Alkajaisiksi käynnistän iPadini ja klikkaan työpöydällä näkyvää Helsingin Sanomain kuvaketta. Edellisen tilalle voi kuvitella virkkeen, jossa esiintyvät sanat applikaatio ja digiversio. Näkymän etusivulta avaan tuoreimman eli yön aikana painetun printtilehden digitaalisen näköispainoksen. Klikki vielä ja edessäni on lehden ensimmäinen uutisaukeama, jonka tallennan kuvakaappauksena tablettini kuvatiedostoihin eli pilveen. Seuraavaksi avaan tabletin työpöydältä piirrosohjelman nimeltä Sketches ja ”käännän” tai ”aloitan” uuden tyhjän sivun. Sivun ”ensimmäiselle” tasolle lataan tai sijoitan aiemmin tallentemani ruutukaappauksen. Tälle ”pohjustukselle” en tee mitään; en rajaa enkä käsittele sitä millään tavoin. Se on mitä on. Seuraavaksi avaan kuvan päälle uuden tason (tai useampia, jos on tarvis). Tämä on se taso, johon jätän omat jälkeni ja joka asettuu alimmaisena olevan uutisaukeaman peitteeksi osittain tai kokonaan. Näin syntyneen kuvan tallennan lopuksi pilveen ja lataan sen joukon jatkoksi varta vasten projektia varten perustamalleni Tumblr-tilille. Siinä se, ja seuraavana päivänä sama uudestaan.

”Kesti jonkin aikaa ennen kuin opin todella olemaan välittämättä lehden sisällöstä ja vain lisäämään sen päälle omat merkkini. ”

Edellä mainitsemani haparointi perustui siihen, että ensimmäisinä päivinä ja viikkoina lisäämäni tekstit ja kuvat todellakin ”peittivät” alleen uutisaukeaman tai ainakin osan siitä. Käytäntö kuitenkin soti alkuperäistä ajatustani vastaan. Vaikken varsinaisesti ottanut huomioon uutisaukeaman ”sisältöä”, käytännössä kävi helposti niin, että sommittelin oman aineistoni lehden sivun päälle ottaen huomioon alkuperäisen taiton. Näin visuaaliset ratkaisut vaikuttivat muuhun sisältöön. Kesti jonkin aikaa ennen kuin opin todella olemaan välittämättä lehden sisällöstä ja vain lisäämään sen päälle omat merkkini. Kehitystä helpotti, kun opin käyttämään piirustusohjelman toimintoja ja erityisesti sen mahdollisuutta ”sulauttaa” kuvien eri tasot toisiinsa. Alkuperäinen periaate kuitenkin säilyi koko ajan samana: HS:n uutisaukeamaan en koske, sen sijaan omia merkintöjäni saatoin käsitellä miten huvitti. Tyyli vaihtui päivästä ja viikosta toiseen riippuen siitä, ”piirsinkö” tai ”kirjoitinko” vai sulautinko kokonaisuuteen päivän aikana joko itse ottamiani tai muualta löytämiäni kuvia. Se on muistikirjan periaate: kaikki kelpaa, koska etukäteen ei tiedä, mitä tuleman pitää ja mistä muodostuu arvokasta.

Well, what do you know. Projektia aloitellessani minulla ei ollut mielessäni mitään asioita tai aiheita, joihin vuoden aikana suuntaisin katseeni. Ottaisin vain vastaan sen, mikä eteen tuli. Kaikki muuttui tai ainakin periaatteitani koeteltiin, kun lehti uutisoi koronaviruksen saapuneen Suomeen lähtöaukeamansa pääotsikossa 30.1.2020.

Toisinaan merkintäni olivat puhtaasti aseemisia.

Seuraavina päivinä ja viikkoina uutisointi lisääntyi, eikä tietenkään hellittänyt koko vuonna. Antaisinko tämän vaikuttaa projektiini? Päätin, että pysyttelisin asian suhteen ”ulkopuolisena”. Tai jos pandemian vaikutukset näkyisivät elämässäni, niin antaisin sen näkyä. Mutta se ei johtuisi Helsingin Sanomista, eivätkä merkintäni edelleenkään olisi suoria kommentteja lehden uutissisältöihin.

Tragediaa voi tuskin kutsua onnenpotkuksi, mutta sitähän virus tavallaan oli. Sattuman kauppaa maailmaan ilmaantui kaikkia koskeva narratiivi, joka ei ollut millään tavoin hallinnassani. Mutta voisinko olla piittaamatta siitä tai ”hyödyntämättä” sitä projektissani? Sellaista päätöstä suuntaan taikka toiseen ei ollut mahdollista tehdä. Jos päättäisin olla piittaamatta koronasta tai tehdä siitä projektini pääaiheen, se jos mikään olisi ekseptionalismia. Sitä paitsi vaikka koronauutiset yhtenä päivänä vain ilmaantuivat kuin tyhjästä, kukaan ei vielä alkuvuodesta voinut tietää, että pandemia olisi kaikessa läsnä koko vuoden. Niinpä jatkoin aivan kuten ennenkin.

”Konseptualismiin suhtaudutaan usein älyllisenä leikinpitona, jolla on vähän sosiaalista omaatuntoa. Pyydän lupaa olla eri mieltä. ”

Vai jatkoinko? Suoria viittauksia koronaan on vuoden mittaan ilmeisen vähän. Kysyä sopii, voiko koronasta edes ilmaista mielipidettä, ainakaan jos se ei ole koskettanut juuri sinun elämääsi. Sitä paitsi ensimmäisen oman kosketukseni tautiin sain vasta joulun aatonaattona, siis viikkoa ennen projektin päättymistä, kun koronavilkkuni hälytti (onneksi turhaan). Ja silti korona on koko ajan läsnä, jos ei muuta niin periksiantamattomana päätöksenä jatkaa hyödytöntä projektia kaikesta huolimatta.

Esikuvani On Kawara palaa väistämättä mieleen. Konseptualismiin suhtaudutaan usein älyllisenä leikinpitona, jolla on vähän sosiaalista omaatuntoa. Pyydän lupaa olla eri mieltä. Konseptualismissa on samanaikaisesti huumoria ja viisautta. Se nauraa iloisesti ihmisen turhanaikaiselle totisuudelle, mutta se ottaa myös vakavasti lainalaisuudet, jotka kohtelevat ihmistä sekä yksilön että yhteisön tasolla. Heräsin tänään ja olen edelleen elossa kuljettuani tämän matkan ja tavattuani nämä ihmiset. Tänään tiedämme, että altistus- ja tartuntaketjujen jäljittämisen kannalta tällaisilla tiedoilla on olennainen merkitys. Mutta se tai sekään ei voi olla toimintamme ainut sisältö. Tulee aamu, jolloin emme enää herää, mutta ennen kuin se aamu koittaa, on syytä elää ihmisiksi.