Nokturnon kesänumerossa kaivaudutaan erilaisiin mieliin, salakoodataan William Carlos Williamsia ja Pink Floydia sekä tempaudutaan kerronnallisen imetysscifin vietäväksi.
”Miksi digitaalisessa maailmassa pitäisi imitoida paperilla olevaa runoutta? Miksi imitoisin kolmiulotteista reaalimaailmaa, kun selainpohjainen ilmaisu ei kuitenkaan ole sitä?” Näin tuumii suomalaisen videorunouden edelläkävijä J.P. Sipilä Nokturnon kesänumeroon antamassaan haastattelussa. Sipilän ajatuksissa on vissi jujunsa: digitaalisella ilmaisulla on suhteessa paperille painetun kirjallisuuden käytänteisiin omat monialaiset toimintalogiikkansa ja traditionsa; oma(t) mielensä.
Ranskalainen filosofi Gilles Deleuze (1925–1995) kirjoittaa teoksessaan Nietzsche ja filosofia (1962, suom. Tapani Kilpeläinen, 2005) Friedrich Nietzschen mielen käsitteestä. Deleuzen mukaan nietzscheläisittäin käsitteellistetyssä mielessä on kyse voimien suhteesta, hallitsevan ja hallitun voiman välisestä vuorovaikutuksesta. Kaikissa asioissa vaikuttaa jokin voima, joka omii asian tai käyttää sitä hyväkseen. Voima saa ilmaisunsa hallitsemassaan asiassa ja konkretisoituu erilaisina merkkeinä tai oireina. Samalla asian mieli myös vaihtelee historiallisesti sen mukaan, mikä voima asiassa kulloinkin vallitsee. Nietzscheläinen mieli tulee näin ollen ymmärtää monikkona, mielten moneutena; paitsi jatkuvuuksina, myös yhtäaikaisuuksina, maailmassa vallitsevien voimien kamppailukenttänä. Deleuze hahmottaa mielen käsitteen nietzscheläisen pluralismin eli moniarvoisuuden ja sen implikoiman ”konkreettisen hengen vapauden ja väkivaltaisen ateismin” keskeiseksi opinkappaleeksi.
Kirjallisuuden ja lukemisen näkökulmasta mielten monikkoinen moneus, ymmärrys asioista niissä kamppailevien voimien pluralistisena taistelukenttänä, johtaa sangen kiehtovaan tulentoon. Deleuzen Nietzsche-luennan mukaan jokainen uusi voimasuhde, jokainen uusi valta-aseman ja vallanalaisuuden jännite, edellyttää aina uutta tulkintaa. Teoksen Moraalin alkuperästä (1887, suom. J.A. Hollo 1969) johdantoluvun lopussa Nietzsche itse nostaa oman, aforistista muotoa hyödyntävän, kirjoitustyylinsä esimerkiksi tekstilajista, joka edellyttää suoranaista lukemisen ja tulkinnan taidetta, työlästä filologista navigointia voimien dynaamisissa hetteiköissä. Lukeminen ei riitä; pelkän inhimillisen sisälukutaidon sijaan tarvitaan ennemminkin märehtimistä, monivatsaista prosessointia, joka möyhii esille tekstin mielen(/t), voimien alituisen kamppailun merkit ja oireet näennäisen yksioikoisissa ilmiöissä.
Nietzscheläinen käsitys – tai tarkemmin ilmaistuna deleuzelaisittain hahmotettu nietzscheläinen käsitys – lukemisesta märehtimisenä poikkeaa merkittävissä määrin siitä asioiden merkitystä kysyvästä hermeneuttisesta analyysitraditiosta, jonka voi tietyin varauksin, no, tulkita mitä suurimmissa määrin hallitsevan yhäti niin tutkimuksellisen lukemisen kuin vaikkapa päivälehtikritiikin kirjallisuuskäsityksiä. Asian mielen kysyminen ei tähtää sen selvittämiseen, mitä jokin asia tarkoittaa tai millaisia merkityksiä asiat muodostavat – millaisia merkityksiä me lukijoina voimme (esimerkiksi) jollekin tekstille antaa. Mielen kysymisen voi hahmottaa ennemmin yksinomaan inhimillisen (merkitys)sfäärin ylittävänä analyyttisena asenteena, maailmassa vaikuttavien inhimillisten ja ei-inhimillisten voimien dynaamisia suhteita jäljestävänä tulokulmana. Nietzschellä oli tunnetusti aforistiikkansa; Nokturnoon kevään aikana tarjottuja teoksia läpi käydessä on tullut väistämättä mieleen, että kenties nietzscheläinen mielen käsite voisi soveltua uudenlaiseksi toimintahorisontiksi myös suhteessa digitaalisen kirjallisuuden ilmaisullisiin mahdollisuuksiin.
Vuoden 2022 järjestyksessä toisen Nokturnon numeron teoksissa kysymys mielestä nouseekin monin eri tavoin kohosteiseen asemaan. Viidestä teoksesta ja kahdesta asiatekstistä koostuva kokonaisuus paitsi kaivautuu erilaisiin mieliin, laittaa nämä myös kamppailemaan keskenään. Numero käynnistyy Elina Sallisen esseellä Helsingin keskustakirjasto Oodissa 10.–22.5.2022 esillä olleesta Laskennallisen kirjallisuuden ystävät: Luonto -teoskokonaisuudesta. Sallisen yhtä aikaa kokemuksellinen ja analyyttinen kirjoitus tarjoaa kiinnostavia näkökulmia toisinaan kovin jähmeisiin asentoihin fakkiutuneeseen luonto-kulttuuri-teknologia -keskusteluun, ja avaa samalla Oodissa esillä olleen kokonaisuuden aiheistoa myös niille lukijoille, joilta teos sattui jäämään kokematta.
Runovideo Pimeä aine on singlelohkaisu vuonna 2012 Runo-Kaarina -kirjallisuuspalkinnon voittaneen Aulis U. Lehtisen runoalbumilta Varjoaine. Lehtisen runo, ja koko runoalbumi, kaivautuu kohti masennuksen pimeää ydintä lakonisen puheenomaisen ilmaisun siivittämänä. Ajanmukaisessa teoksessa masennus ”sähisee säkeinä, tamppaa tahteina ja jurnuttaa matalina taajuuksina”, on ”tapahtuma, joka tapahtuu, koska voi”.
Jenni Valarannan ja Mikael Leinosen voimakastunnelmainen videoruno Mustan kuunkaaren riikinkukko kartoittaa niin ikään mielen synkkävireisempiä nurkkauksia symbolistisesta ilmaisutraditiosta ammentavan kielen ja kauhuelokuvan ilmaisukeinoja hyödyntävän audiovisuaalisen ilmaisun voimalla. Ahdistavasti nykivä teos vyöryttää kokijansa verkkokalvoille naamioiden, väräjävän vedenpinnan ja sankan kasvuston kaltaista vihjailevaa kuvastoa, ”varjojen ruutuhyppelyn joutomaalla”.
Kati-Annika Ansaksen runovideossa Jännite tekstin tasolla ilmaistut sosiaalisen vuorovaikutuksen haasteet yhdistyvät kohti kosmisia mittasuhteita kurottavaan audiovisuaaliseen ulottuvuuteen. Kokonaisuuteen nivelletty Eino Ruutsalon (1921–2001) kokeellinen valokineettinen teos Multikosmos (1968) synnyttää videoon tahmeanrauhoittavaa inertiaa; intensiteettiä, jossa ”samansuuntainen liike ei etene”.
Ukrainalaisen Volodymyr Bilykin runovalikoima Inappropriate Content ottaa olemassa olevia tekstejä hallintaansa erilaisten sala- ja koodikielien voimalla. Vallattoman anarkistinen, löydetyn runouden ilmaisutraditioon vinksahtaneesti kytkeytyvä kokonaisuus tarjoaa perspektiiviä siihen, miltä näyttävät ja kuulostavat esimerkiksi morsetettu Hemingway, naputtelukoodiksi käännetty William Carlos Williams tai vaikkapa filosofi Francis Baconin (1561–1626) luomalla salakielellä sointuva Pink Floydin ”One of These Days”. Valikoiman tekstit pohjautuvat vuosina 2017–2018 Kiovassa ja Lvivissä järjestettyihin näyttelyihin ja runojen esitystilanteisiin.
Yhdysvaltalaisen Ariel Fintushelin laaja tekstikokonaisuus lactowoman yhdistelee toisiinsa säeilmaisua, kerronnallista muotoa ja erilaisia visuaalisia tehokeinoja. Kahden rinnakkaisen tekstitason varaan rakentuva, imetysteeman ympärille nivoutuva, teos tarkastelee kysymystä ihmisestä ensisijaisesti biologisena olentona ja ekosysteemin osana, ”yksityisten ekologioiden” vuorovaikutusverkostoon paikantuvana toimijana.
Numero päättyy Elina Sallisen kirjoittamaan haastatteluun J.P. Sipilästä, yhdestä suomalaisen videorunouden nimekkäimmistä tekijöistä. Osuuskunta Poesian kustantamana toukokuussa ilmestyneen Illan tullen (huomennakin) -teoksen kysymyksiä, tulokulmia ja lähtökohtia käydään Sallisen ja Sipilän keskustelussa läpi sangen laajalla skaalalla. Samalla keskustelussa sivutaan koko kotimaisen digitaalisen runouden historiaa, keskeisiä tekijöitä ja runouskeskustelun tolaa yhden – tai kahden – subjektiivisen näkökulman voimalla.
Tulevasta tämän verran: jahka heinäkuu on hikoiltu historiaan, Nokturnossa julkaistaan, pitkästä aikaa, kaikille tekijöille avoin temaattinen kirjoituskutsu maaliskuussa 2023 ilmestyvää numeroa silmällä pitäen. Nyt kannattaa todella laittaa videot nauhoittamaan, ja päivien vääjäämätöntä lyhenemistä ihmetellessä tarjota samalla Nokturnoon myös erikseen kutsumattomia teoksia.
Naantalissa 28.6.
Miikka Laihinen
(Kuva Ariel Fintushelin teoksesta lactowoman)
