Vuoden ensimmäisessä Nokturnossa kartoitetaan paikkasuhdetta ja ammennetaan erilaisista historiallisista ilmaisutraditioista. Uusi päätoimittaja astuu remmiin.
Kun Dante Alighierin (1265–1321) poismenon seitsemättäsadatta vuosipäivää kokoonnuttiin muistelemaan viime syksynä Oxfordin yliopiston Ashmolean Museumiin, oli vieraiden joukossa (ainakin) yksi androidi. Ai-Da, ”maailman ensimmäinen ultrarealistinen robottitaiteilija”, oli generoinut juhlanäyttelyyn valikoiman Jumalaisen näytelmän tekstimassasta innoittuneita runoja, joita myös itse lausui tapahtumassa.
Näyttelyn raamittaminen ja siitä uutisointi otti häpeämättömän antropomorfisia kierroksia. Runoilevan robotin ensisijaiseksi tehtäväksi hahmottui, parhaan humanistisen perinteen mukaisesti, inhimillisen alueen rajojen vahvistaminen ja pönkittäminen. Dante-juhlanäyttelyn kuratoineen Gervase Rosserin mukaan tekoälyn ja Danten törmäyttämisen tarkoituksena oli haastaa katsoja pohtimaan esimerkiksi luovuuden ongelmaa ja ihmissuhteiden merkitystä erilaisten maailmankuvien muotoutumisessa. Luovuustäkyyn tarttuikin esimerkiksi näyttelystä kirjoittanut kuvataiteilija Nico Kos, joka hahmotti robotin runoilut ennemmin Danten tuotannon ”aavemaisiksi kaiuiksi” kuin taiteellisesti vakuuttavaksi, originelliksi runoilmaisuksi. Ai-Da -robotin kehittänyt Aidan Meller totesi yhtä kaikki The Guardianin haastattelussa, että tekoälypohjaisten kielimallien edistystahti on omiaan aiheuttamaan syvänsorttista huolta eritoten kirjoittamiselle omistautuneen inehmon pirrassa. Meller uumoili, että tekoälyluomusten erottaminen ihmisperäisestä tekstistä (engl. ”human text”) voi osoittautua jo lähitulevaisuudessa käytännössä mahdottomaksi tehtäväksi.
Ihmisten asioihin keskittyminen tuntuu vieneen julkista huomiota siltä, mikä koko tapauksessa on allekirjoittaneen kapoisesta lukijavinkkelistä ehdottomasti kiinnostavinta. Ai-Dan generoimat runot, ja aivan erityisesti niiden tallennetut lausunta-aktit, ovat vähintäänkin hätkähdyttäviä esityksiä. Inhimillisten pyrintöjen korkeimmat historialliset veisut generoivat ultrarealistisen ei-ihmisen ei-suussa aluetta, jolle astuminen vaatii ihmislukijalta hivenen uskallusta. Inhimillisen ja ei-inhimillisen ontologiset rekisterit menevät tekoälyrunouden esitystilanteissa perustavanlaatuisella tavalla solmuun. Taiteilijarobotin algoritmien toisin toistama kirjallisuushistoria avaa tilan inhimillisen ja ei-inhimillisen törmäyksille, rajojen sekoittumisille ja ylittymisille silmästä ”silmään”.
Vuoden 2022 ensimmäisen Nokturnon teoksissa kirjallisuushistoriallinen ja digitaalinen muodostavat keskenään uusia, ennenkokemattomia kytkeytymisiä. Ajan ohella korostuu kysymys paikasta; teoksia yhdistää eri tavoin artikuloituva aihio juurista (tai juurettomuudesta) ja traditio(i)sta – ajoista ja paikoista historiassa.
Numeron käynnistää Terhi Marttilan interaktiivinen, verkkoselaimen puheentunnistusteknologiaa hyödyntävä Transplanted. Marttilan taiteelliseen väitöstutkimukseen sisältyvä teos kysyy tekijän itsensä mukaan paikkasuhteen ja muuttamisen merkityksiä. Lukijan näkökulmasta teoksen keskeiseksi ominaisuudeksi hahmottuu kysymys kommunikaatiosta: millaisia teoksen kanssa kommunikoimisen muotoja digitaalinen ilmaisu tuottaa ja mahdollistaa, ja mitä vaikutuksia tällä on teoksen kokemiselle? Marttilan teoksen kanssa keskusteleminen, tai oikeammin keskusteluyhteyteen pyrkiminen, synnyttää yhtäaikaisen läsnäolon ja etäisyyden vaikutelman. Kommunikaatioyhteys teoksen kanssa tuottaa oman singulaarisen aikapaikkansa, ja samalla lukija huomaa kiinnittävänsä huomiota omaan paikantumiseensa, koneeseen ja teokseen kytkeytyneeseen tilallisuuden kokemukseensa.
Maija Saksmanin teoksessa R=U=N=O L=A=U=L=U K=I=E=L=I kalevalainen runolauluperinne kytkeytyy yhtäältä kielisensitiivisen ilmaisuperinteen kysymyksenasetteluihin, toisaalta yhäti arkipäiväistyviin digitaalisiin ilmiöihin. Alati syvemmälle selaimen syövereihin johdattelevassa seitsenosaisessa kokonaisuudessa seurataan kolmesta haarasta koostuvaa runolaulupolkua. Lukija-kuulijaa laulamaan osallistavassa teoksessa pyritään muun muassa muuntumaan ”jonkinlaiseksi runolauluolioksi, laulupuuksi”. Myöhemmin pohditaan esimerkiksi ”kukkien kielifilosofiaa”. Teoksessa voi edetä joko hyperlinkkien avulla tai – useampia päätelaitteita käden ulottuvilla pitävien tapauksessa – QR-koodien viitoittamaa polkua pitkin.
Vuoden 2021 viimeisessä numerossa Nokturno-debyyttinsä tehneen Petri Keckmanin teos Eino Leino, riimikeino kysyy, mitä kanonisoidulla traditiolla saa ja on mielekästä tehdä. Leinon valtaisasta säemateriaalista ammentava runogeneraattori tuottaa riimitettyä nonsensä, hulvattomia nelisäkeitä, joissa on usein sangen vähän järkeä, mutta sitäkin enemmän asiaa. Keckmanin ohjelmoima säerobotti on kaukana ultrarealististisesta, mutta kaanoniin betonoidun ilmaisun ja kaanoneista viis veisaavan generaattorin yhteentörmäyksessä on silti jotakin tavattoman vetoavaa.
Lotta Nevanperän ja Pelle Romantiquen ääntä, kuvaa ja tekstiä yhdistävä kokonaisuus Par avion – sarja erootillisia postikortteja flirttailee 1900-luvun vaihteen ilmiöiden ja estetiikkojen kanssa. Monitaiteinen teos luo ainutlaatuisen, fantastisenkin todellisuutensa, jossa mielikuvitukselliset fotomontaasit yhdistyvät puhkiromanttisesti huokaileviin ja sirkuttaviin kuvateksteihin sekä kuvien taustalla soivan runosinglen arvoituksellisen melankoliseen sovitukseen. Teos jatkaa tekijöidensä viime vuonna ilmestyneen Konerunoja-kokolman (Enostone) alueistamalla reviirillä. Teoksessa kuultava musiikki on ote Pelle & Romantiksin tänä vuonna ilmestyvältä kirjalliselta äänilevyltä, jonka nimi on niin ikään Konerunoja (Helmi Levyt).
Australialaisen John Greyn kahdesta tekstipohjaisesta runosta koostuva kokonaisuus X-Ray By Two virvoittaa ilmaisullaan eloon viipaleen vanhaa maaseutua, mutta kuvantamisprosessi paljastuu kaikkea muuta kuin täydelliseksi. Runojen kielellinen röntgenvalotus pyrkii pysäyttämään liikkeen kuvaksi, mutta lopputulos on tekstuaalisten aukkojen, viitteellisten muotojen ja kuvantamisapparaatin sisäsyntyisen epätarkkuuden riivaama. Tekstien aukkoinen rytmiikka tuottaa kuvarunon ja konkreettisen ilmaisun suuntaan elehtiviä hybridejä, lajien rajoille paikantuvia säekimppuja, joiden ytimissä vaikuttaa ikiaikainen kysymys runokielen ja maailman välisestä hankalasta suhteesta.
Vuoden ensimmäinen Nokturno päättyy Maailmanlopun kahvilan vähitellen kiihtyvään runovideoon Betty the Builder. Teoksen synkkävireisessä tekstuurissa ahdistusoireiden ja sosiaalisten paineiden ajanmukaiset ilmiöt saavat esityksellisen, intensiivisyydessään kohti lukijan ruumiillista kokemusta kurottavan esillepanon. Havalusan vähäeleinen musiikki kuljettaa lausuntaduettoa kohti teoksen ja samalla tämän Nokturnon numeron sulkevaa savuista irvistystä.
Nokturnoa edeltävät kuusi vuotta päätoimittanut Virpi Vairinen ojensi vuodenvaihteessa sivuston tahtipuikon allekirjoittaneelle – nöyrä kiitos luottamuksesta. Kiitos Virpille ja koko Nokturnon tiimille myös ensiluokkaisesti toimitetun, ylläpidetyn ja alati kehittyneen alustan historiasta ja nykytolasta sekä erilaisista perehdyttämistoimenpiteistä. Uusia asioita on monin verroin helpompi ottaa haltuun, kun periaatteet ovat selkeitä ja käytännöt vakiintuneita.
Jotkin asiat eivät ainakaan toistaiseksi muutu: Nokturno ilmestyy myös jatkossa neljästi vuodessa, ja kuka hyvänsä saa edelleen tarjota teoksia julkaistavaksi Nokturnossa. Allekirjoittaneen ammatillinen tausta on kirjallisuudentutkimuksessa ja kirjallisuuskritiikissä. Se, minkä tältä pohjalta voi uumoilla kenties muuttuvan, on näkökulma, josta käsin Nokturnoon tarjottuja ja Nokturnossa julkaistavia teoksia tarkastellaan ja raamitetaan. Pyrkimyksenäni on korostaa aktiivisten lukijuuksien rooleja ja tulokulmia digitaalisen ja kokeellisen runouden ilmiökentällä. Sitä, millaisia asioita lukijuuden korostaminen kenties käytännön tasolla tarkoittaa, olen yrittänyt hahmotella viitteellisesti esille näillä sangen pitkiksi äityneillä riveillä. Aurinkoista kevättä, aktiivinen lukija!
Naantalissa 5.4.2022
Miikka Laihinen
(Kuva Lotta Nevanperän ja Pelle Romantiquen teoksesta Par avion – sarja erootillisia postikortteja.)
