Videorunoilija J.P. Sipilän uusin teos Illan tullen (huomennakin) on selainpohjainen, audiovisuaalinen runokokoelma. Neliosaisessa teoksessa piirtyvät esiin muutoksen, toivon ja tilallisuuden kysymykset. Nokturnon haastattelussa J.P. Sipilä kertoo teoksen syntyprosessista, pohtii taidetta suhteessa aikaan, tilaan ja dystopioihin sekä sivuaa vähän myös kotimaisen runouskeskustelun tilaa.
Elina Sallinen: Uusi verkossa selailtava teoksesi Illan tullen (huomennakin) julkaistiin vastikään Osuuskunta Poesian kustantamana. Teosta ovat kanssasi työstäneet musiikkiosiosta vastaavat Bereen Ondo, Machinefabriek ja Samuli Sailo. Kerrotko vähän teoksen syntyprosessista ja yhteistyöstä kustantamon sekä äänitaiteilijoiden kanssa – miten päädyit yhteistyöhön juuri näiden tahojen kanssa?
J.P. Sipilä: Varmaan ensimmäiset ideat tuli kirjoitettua kahdeksan vuotta sitten. Edellinen runoinstallaatio, englanninkielinen Sleight of Tree (A Poem Installation), tuli vuonna 2014. Saman vuoden aikana alkoi vastaava, erityyppinen, laajempi kokonaisuus kiinnostaa. Ja sitten siinä meni kahdeksan vuotta, ennen kuin tämä teos julkaistiin. Teoksessa on varmaan muutama lause alkuajoilta jäljellä. Alkuun tekoprosessissa pyrkimyksenä oli netin mahdollisuuksien käyttö tai sen rajattomuus. Mietin niin, että teos muodostuu sellaiseksi verkoksi, joka eksyttää vierailijansa eri puolille teosta. Ja että teoksessa olisi interaktiivisia elementtejä, ettei teos tule koskaan valmiiksi, ja sitä voi itse täydentää, että pelillistetään sitä jotenkin, laitetaan teokseen jotain uutisfiidejä. Ajatus teoksesta oli hirveän rönsyilevä. Ehkä sen takia teosprosessi jäi myös jumittamaan ja sen etenemisessä kesti niin pitkään. Kokeilin kaikennäköisiä, se sai erilaisia muotoja, pitkään oli sellainen ajatus, että siinä olisi ollut keskiössä kahdeksan videorunoa, mutta se ajatus tuli hylättyä jossain vaiheessa.
Kun käsikirjoituksen kanssa yksikseni rönsyilin ja rimpuilin sinne sun tänne, laitoin sen Poesialle kässärihakuun. Teoksesta oli siinä vaiheessa tulossa seitsemänosainen kokonaisuus. Poesia otti käsikirjoituksen työstöön. Heidän kommenttiensa kautta teos löysi ikään kuin rytminsä ja samalla ajatukset internetin rajattomuudesta hävisivät. Nyt teos on enemmän ikään kuin omassa paikassaan internetin keskellä, ettei sieltä pääse mihinkään. Tai sinne mennään sisään eikä sieltä poistuta. Se muodostui Poesian kommenttien kautta siihen muotoon. Se, mihin olen itse tyytyväinen, on tuo muoto, päätyminen rajalliseksi teokseksi.
Poesian kanssa yhteistyössä tärkeintä on, että saa jonkun muun katsomaan sen teoksen läpi. Digitaalinen runous ja videorunous on aika marginaalista aluetta, joten sen tekeminen voi olla aika yksinäistä puuhaa. Kommenttien saaminen, siis se, että Virpi Vairinen, Mikael Brygger ja Kristian Blomberg ja Kimmo Kallio lupaavat kommentoida teosta, auttaa ihan hirveästi. Se on kustantamon ehkä tärkein puoli. Toinen on se, ettei teos myöskään häviä täysin internetin mustaan aukkoon, kun sillä on jokin entiteetti julkaisemassa. Vaikka toistaiseksi se aika paljon siellä mustassa aukossa on ollut. Tai ei sillä, on sitä joku kolmesataa ihmistä käynyt lukemassa. Se ei ole kovin vähän – on jotenkin etulyöntiasemassa, kun näkee, että ihmiset käyvät lukemassa.
Muusikoiden kanssa toimittiin samalla lailla kuin aina ennenkin. Samuli Sailo oli ensimmäisiä, joka teki musiikkeja videorunoihin silloin 2000-luvun loppupuolella. Hän on lukioajan kavereitani, ja jo tuolloin homma lähti toimimaan niin, että tein jonkun raakileen ja sanoin, että keksitkö jotain musiikkia tuohon ja sitten hän keksi. Musiikki saattoi kyllä olla ihan erilaista, kuin olin ajatellut, mutta se on lähinnä voimavara, että teoksissani on jotain joltakulta toiselta.
Hieman samoin toimin tämän uuden teoksen kanssa. Esimerkiksi kokonaisuuden keskiosasta löytyvä merikohta on ollut aiemmin omana videorunonaan osana Ars Liberan PAINO – kokeellista runotaidetta -näyttelyä Kuopiossa. Raakileeseen Bereen Ondo teki samalla tavalla musiikin. Ainoana poikkeuksena muusikkoyhteistyöstä on teoksen päättävä hollantilaisen muusikon Machinefabriekin musiikki. Hänen kanssaan olen ennenkin tehnyt juttuja. Se teoksen päättävä biisi on sellainen, jonka hän oli jo julkaissut, ja sitten itse halusin tehdä siihen biisiin jotain.
ES: Teos hahmottelee erilaisia tiloja pintaansa, sisäänsä ja ympärilleen, mutta samalla siinä hahmottuvat tilat avautuvat ja myös vuotavat toisiinsa. Mitä tila, tilallisuus ja niiden kanssa työskentely sekä tilan hahmottelu merkitsevät sinulle omassa taiteessasi? Entä suhteessa muistamisen, minän ja meidän sekä muutoksen tematiikkoihin ja aikaan (kuten kuusta mitataan aikaa) sekä ajallisuuteen taiteessa?
JS: Yleisemmin, jos lähdetään tiloista, miten ikään kuin kirjoitan runoutta tai teen noita videoteoksia, niin minulla on teoksen lähtökohtana joku sellainen tila, ylipäätään. Sitten tuossa teoksessa se näkyy ehkä vielä enemmän, kun pyrkimys on ollut tuoda siihen tilallisuutta ihan erityisesti. Siinä olet ihan oikeassa, että kyse on ehkä sellaisista etäisyyksistä, jotka liikkuvat teoksen neljän luvun aikana vähän eri tavoilla, eri paikoissa. Ajatteli niitä sitten muistoina tai etäisyytenä tai ajallisina etäisyyksinä, kyse on jotenkin sellaisesta etäisyyksien aallokosta, vaikkei se ole niin sekava kuin aallokko voi olla. Mutta on teoksessa hyvin vahvasti rakennuttu juuri tilallisuuksien ja etäisyyksien varaan. Jos menee pois ajatuksellisesta tilasta, riippuen siitä, millä laitteella teosta katsoo, on tilallisuudessa pieniä eroja. Joihinkin kohtiin on jätetty paljon tyhjää tilaa, ja silläkin on syynsä. Varsinkin niillä sivuilla, joilla on lähinnä tekstiä, on runsaasti myös tilaa. Puhelimella tietenkin se tila on pienempi. Toisaalta on mielenkiintoista, että se on eri laitteilla vähän eri kaltainen.
Mainitsit tuon vuotamisen. Tilat teoksen sisällä vähän kuin vuotavat toisiinsa, tai sitten ne ovat etäällä toisistaan. Kun työstän teosta, mikä hyvänsä tila, olkoon se niitty tai huone tai mikä tahansa, on tavallaan rikki, siinä on jotain sellaista vinoumaa, joka ei ehkä suoraan vastaa todellisuutta, ja ikään kuin se runo tapahtuu minulle siellä. Ja kun niitä tiloja on enemmän, niiden tilojen väliin häviää tai jää jotain väistämättäkin.
ES: Miten miellät digitaalisen ja erityisesti selainpohjaisen runouden suhdetta tilaan ja internetiä tilana?
JS: Internet-pohjaisen taiteen kohdalla näkee hyvin usein, että internet-tilalla yritetään imitoida sitä, mitä tämä niin sanottu reaalimaailma on. Esimerkiksi Virtual Art Space -galleria luo AR:n avulla ikään kuin näyttelyn ihmisten ruuduille. Tämä toimii tietysti täysin reaalimaailman ehdoilla, eikä sen ehdoilla, että edessä on kaksiulotteinen litteä ruutu, joka on internet. Se on minulle vierasta, vaikka ymmärrän totta kai, että sellainen hinku on.
ES: Video ja ääni ovat itsessään ajallisia taidemuotoja. Millaiseen tai millaisiin ajan ja tilan/paikan risteämiin koet tämän installaation sijoittuvan?
JS: Normaalissa videorunoteoksessa korostuu kokeminen ja oleminen. Videorunous lähtee aina ensimmäisestä framesta ja päättyy sitten vaikka tuhannen framen päästä. Miten kauan videoruno sitten kestääkään, se liikkuu aina lineaarisesti yhteen suuntaan. Totta kai sen sisään voi tehdä myös jotakin muuta, mutta siinä on silti aina tietty aika. Tämä varmaan aiheutti itselleni ongelmia tämän teoksen kanssa: kun rupesin tekemään videorunojen ympärille muuta, huomasin, etteivät videorunot ja muu materiaali olleet enää synkassa keskenään. Niistä tuli tavallaan sarja teoksia, teoksia teoksien sisään. Juuri siinä kohdassa palasin siihen, että hetkinen, mikä on se tila tai paikka tai verkko, jossa ihminen katsoo tätä. Onko vaikka viidelle kolmen minuutin videorunolle oikea paikka selain vai onko niille oikea paikka joku galleria?
Sitten esimerkiksi tämä aiemmin Ars Libera -galleriassakin nähty Nykyhetki, minulla on mahdollisuus -videoruno hajotettiin tässä teoksessa palasiksi, loopeiksi, hajottamaan ajallisuuden. Vaikka loopit eivät mene saumattomasti, teosta voi kulkea eteenpäin, niin, ettei missään kohdassa näy aikaa. Kaikilla äänillä on aikansa tietenkin, vaikka ne looppaa. Ne ovat tietenkin tietyn mittaisia äänitiedostoja, mutta missään kohtaa teosta ei paljasteta, että niillä olisi aika. Samoin kaikki videomateriaali, mitä teoksessa on, vain looppaa jatkuvasti. Niistä saa ikään kuin irti sen ajallisuuden, ainakin niin sen koen.
ES: Pysähdyin itse erityisesti viimeisen osion kohtaan, jossa yksinäiset kuut ja kuiden joukot liikkuvat hitaasti näytön halki ja muuntelevat väriään punaisesta valkoiseen. Ensinnäkin mieleen nousi heijastuminen, maan ja auringon vuorovaikutus kuun kanssa, sekä taivaankappaleiden jättämät jäljet toisissaan. Toisaalta mieleen nousi kuun rooli ajan mittaajana. Koska teoksen kaikki osat ovat suurelta osin lukijan selattavissa, voi myös kuiden läpi skrollata, jolloin liike ei synny kuista vaan lukijasta. Tämä johtaa siihen, ettei kuiden omaa hivuttautumista sivulla välttämättä edes huomaa. Aika ja teoksen rytmi voivat siis olla lukijan päätettävissä. Toisaalta taas kuiden äärelle pysähtyminen paljastaa väistämättömän liikkeen, raksutuksen, joka on, vaikkei sitä huomaisi. Tämä selaamisen suhde aikaan, ajanhallintaan ja hidastumiseen linkittyy somemaailman selattavuuteen ja toisteisuuksiin ja teoksen sisällä koko teoksen laajuuteen levittyvään ”kaksirytmisyyteen”, rytmiin, joka osin määrittyy teoksesta itsestään ja alustasta käsin ja osin lukijasta käsin. Mitä itse ajattelet teoksen ajallisuuden, rytmin ja vapaan selattavuuden suhteesta sekä näiden punoutumisesta teoksen tematiikkoihin, muotoon ja internet-alustaan?
JS: Kuun merkitys tälle planeetalle sekä planeetan ja kaiken planeetalla olevan liikkeelle on valtava. Teoksessa on paljon liikettä, joka tapahtuu huolimatta vierailijoista, jotka käyvät katsomassa teosta (tai onko se lukija tai katsoja, aina mietin tätä). Tämä riippuu lukemisen vauhdista. Hirveällä vauhdilla näkee yhden kuun ja pysähtymällä muodostuu ikään kuin tähtitaivas. Teoksen tekeminen suoremmin selaimeen auttoi huomaamaan, miten lukemisen tavat vaikuttavat teoksen tematiikkaan. Vielä loppumetreillä, kun teos siirtyi selaimeen, kokonaisuudesta hävisi tai yhdistyi johonkin toiseen osioon kolme osaa. Syy siihen oli se, ettei löytynyt ratkaisua sille, miten väärää tahtia etenevä vierailija näkisi niistä edes osan, jolloin teos ei enää voi toimia. Videoteoksen muoto pakottaa ihmisen tiettyyn tahtiin. Tässä teoksessa taas on vapaus liikkua ylös tai alas, internetin suuntiin.
ES: Kuita muistuttavat pallurat toimivat toisissa kohdin teosta ikään kuin kameran linsseinä tai reikinä seinässä, jolloin ne näyttävät maisemasta vain osan. Tämä muodostaa tunnun tarkkailusta – piilosta, josta ympäristö näkyy vain osin, mitä taas voisi mieltää näkemisen vaikeuden tai osin näkemisen kautta sekä unohtamisen ja aukkoisuuden kautta. Teksti myös vilkkuu usein toimintahäiriöisenä, osittain häipyen tai sumuisena. Miten miellät äänen ja kuvan suhteen tekstiin, runouteen, poetiikkaan? Millainen suhde omassa työskentelyssäsi tai praktiikassasi eri mediumeilla on ja/tai kuinka ne keskustelevat työskentelyprosessissasi? Millaisena hahmotat kuvan poetiikan sekä kuvan, äänen ja tekstin yhteen sulaumien poetiikan?
JS: Joo, kyllä se on siihen suuntaan enemmän, että se, mikä videorunoudessa oli hyvin tärkeää, oli se, että ne elementit muodostavat yhden esteettisen kokonaisuuden – teoksen, mitä voi kutsua videorunoudeksi. Meitä oli muistaakseni Heather Haley, Tom Konyves, Javier Robledo ja kenties joitain muita, joilla oli hyvin vahva tarve määritellä videorunous. Se oli ehkä tapa erottautua. Koimme, että se videorunous, jota me teimme, oli enemmän juuri runoutta – verrattuna siihen, mihin se siirtyi jossain vaiheessa, kun siitä tuli enemmän sellaista videoadaptaatiota runoista. Se on huomattavasti suositumpi genre, eikä siinä ole mitään pahaa, sekin on upeaa; Zebra Poetry Film -festivaalin suurin osa tuotannosta on adaptaatiota.
Itselleni tekstin, äänen ja kuvan tarkoitus on sulautua yhteen merkitykseen, tai tuottaa ne merkitykset, jotka vierailija sieltä saa.
ES: Teoksessasi käsitellään muutosta ja luontosuhdetta. Mitä merkityksiä sinulle avautuu näiden tematiikkojen ja digitaalisuuden risteyskohdissa?
JS: On mielenkiintoista kuulla kysymyksistä, että niissä on jotain, mitä olet itse löytänyt sieltä. Mietin, että ylipäätään siinä kohtaa, kun teos on julkaistu, se on jo hävinnyt ”sinne jonnekin” eikä siitä kuule enää mitään – varsinkin kun kyseessä on marginaalinen teos, siitä kuulee vielä vähemmän. Silloin kun itselläni oli aktiivisempia vaiheita, myös keskustelua oli enemmän – olin paljon festivaaleilla, tapahtumissa, kahviloissa ja oli kansainvälinen skene, jonka kanssa keskusteltiin asioista sähköpostilla. Toisaalta tämän teoksen yhteydessä on palautelomake, ja sen kautta on tullut jo kymmenkunta palautetta. Pohdin sitäkin, että jos teos ilmestyy kirjamuodossa, se on ”siellä jossain” eikä vastaavaa lukijapalautetta ole, jollei joku kirjoita siitä arvioita tai joku sukulainen tule kertomaan, että olipas hyvä. Mutta kyllähän yleensä se, millä me sitten eletään taas muutama päivä, on se, että joku jossain uppoutuu ja sanallistaa siitä teoksesta jotain. Silloin teos alkaa olla tietyllä tavalla olemassa. Tuon oman teoksen kohdalla, kuten sanoin, on se etulyöntiasema, että näen ne vierailijat ja sen, että teosta noteerataan lukemalla.
ES: Se on aika jännittävää toisaalta, että ehkä painetun kirjan tekijä ei voi samalla tavalla jatkuvasti seurata sitä lukemista ja valvoa öitä sen reaaliseurannan kanssa.
JS: Aivan, ehkä silloin korostuvat enemmän ne välitiedot, että kirjaa on myyty 50 kappaletta tai jotain.
Silloin 2000-luvun alkupuolella runouskeskustelu oli tosi vilkasta Suomessa. Sääli, että se ei enää vaikuta siltä. Se johtui varmaan osin siitä, että silloin perustettiin niin paljon runousblogeja. Esimerkiksi Karri Kokolla oli useita blogialustoja, joilla hän aloitti keskusteluja. Monet muutkin runoilijat kirjoittivat blogeihin ja kävivät keskusteluja keskenään. Ja oli kiistoja, joita käytiin läpi julkisesti blogeissa. Kävin juuri taannoin läpi joitain vanhoja sähköposteja ja niissä keskusteltiin asioista jatkuvasti – eikä aina kovin hyvään sävyyn.
Kaikki tekeminen oli myös tämän väittelyn ja erimielisyyksien vuoksi hirveän eläväistä ja näkyvää. Asuin itse Turussa silloin, ja itselle oli tietenkin tosi tärkeää, että oli siinä ajassa mukana. Turussa oli Savukeitaan porukka, Ville Hytönen ja Ville-Juhani Sutinen, molemmat tuolloin vielä runoilijoita. Lisäksi olin esimerkiksi mukana järjestämässä Varsinais-Suomen runoviikkoa. Sitten oli Nihil Interitin porukka, Henriikka Tavi, Miia Toivio, Mikael Brygger ja Marko Niemi, ja vielä Leevi Lehto ntamolta, ja Karri Kokko näyttämässä esimerkkiä.
Juuri Karrin merkitys on ainakin itselleni ollut hätkähdyttävän suuri siinä mielessä, että Karri oli aina tekemässä kaikkea. Hän saattoi esimerkiksi alkaa yhtäkkiä kirjoittaa siitä, millainen sää oli tänään ja tehdä sitä sitten joka päivä vuoden ajan. Hän vaan teki ja teki ja teki. Tuntuu, että hän on toiminut aika monelle runokentän toimijalle jonkinlaisen kokeellisuuden esimerkkinä.
Teoksen työstämisen aikana puhuimme Virpi Vairisen ja Kristian Blombergin kanssa, että kaipaamme vähän paluuta sellaisten perinteisten runotapahtumien aikaan. Runoudessa ei mielestäni koskaan ole kyse pelkästään kirjoittamisesta, vaan myös esittävistä taiteista, tai kaikesta kirjoittamisen välissä tapahtuvasta. On vaikea olla runoilija, jos vain kirjoittaa. Se on niin pieni skene kuitenkin. Onhan hirveän kiva, että on sellaisia yhteisöjä kuin Helsinki Poetry Connection, ja myös sanataiteen puolelle tullut erilaisia asioita.
Tämä ei tainnut olla yhtään vastaus kysymykseen.
ES: Ei ollutkaan, mutta vastauksestasi kehkeytyi uusi kysymys. Nostat esille tosi tärkeitä asioita vastaanotosta ja keskustelusta. Mainittakoon siis vielä, että ennen haastattelun alkua törmäsimme sattumalta puheena olleeseen Karri Kokkoon haastattelupaikalla.
JS: Joo, se on hyvä mainita.
ES: Palataan vielä teokseesi. Tunteminen ja muistaminen sekä unohtuminen hahmottuvat osiksi muutosta. Millaisia tuntemisen mahdollisuuksia, merkityksiä tai näkökulmia monimediaalinen runous tai taide mielestäsi avaa?
JS: Itselleni monimediaalisuus avaa ja saa aikaan tunteita, musiikki varsinkin. Tuntuu, että kuuntelen musiikkia tunteiden takia. En ole siis musikaalinen ihminen, eikä minulla ole varsinaista sävelkorvaakaan. Musiikki herättää tunteita; se avaa, mutta samaan aikaan ehkä sulkee. Esimerkiksi tässä omassa teoksessani Bereen Ondon musiikki ohjaa sivujen tunnelmaa hyvin vahvasti. Jollekin vierailijalle se voi olla tosi luotaantyöntävä tunne, joka siitä musiikista tulee, kun taas jollekin toiselle se voi olla aivan muuta, jotakin todella mielenkiintoista ja täysin erilainen tunne. Ne eri elementit yhdessä muodostavat eri tavoilla tuntemuksia. En tiedä antaako se enemmän vai vähemmän tilaa lukijalle. Mietin, miten se suhteutuu monimediaalisen taiteen kokemiseen, että lukija löytää jonkin voimakkaan tunteen kirjoitetussa kirjassa, siinä tekstissä sillä hetkellä, ilman näitä muita niin sanottuja apukeinoja, vaikkei tarvitse tietenkään hierarkisoida mitenkään. Mutta kyllähän monimediaalisuus täyttää kerralla enemmän aisteja ja siten ohjaa myös voimakkaammin meitä johonkin suuntaan ja vaikuttaa meihin.
Mutta mikä aistikokemus silloin on päällimmäisenä? Voivatko kaikki aistikokemukset tulla kerralla, vai onko ennemminkin niin, että musiikin herättämä tunne ohjaa lukemisen tunnetta tai lukemisen tunne kuulemisen tunnetta? Tämä riippuu täysin vierailijasta.
ES: Itse jään paljon jumiin sanojen kineettisyyksiin ja visuaaliseen liikahteluun. Ja myös kirjaimiin ja sanoihin itsessään, ja siihen, mitä sanojen ja kirjainmerkkien muodoista ja merkityssisällöistä liikkeessä paljastuu. Esimerkiksi häpeä voi olla sekä substantiivi että verbi ja sen tulkinta riippuu siitä, mitä sen ympärille lukee.
JS: Sehän on mielenkiintoista tuon tekstin kineettisyyden kanssa, tai sen, kun sitä voi liikuttaa; silloin tekstin hierarkisointi tapahtuu eri tavalla. Juuri tuo häpeä-sana on hyvä esimerkki siitä, millä tavalla sillä kineettisellä käytöllä voi määrittää sitä, kuinka paljon teksti haraa vastaan. Tekstin kineettisyys on ollut videoteoksissakin sellaista, että se on vaikka niin feidattua, että se tulee melkein esiin, muttei ihan. Se näissä kineettisissä teoksissa on, että jotenkin ne voivat kätkeä asioita pinnan alle, tai lähestulkoon pinnalle aika paljon. On mielenkiintoista, että tekstiä pystyy kuitenkin lukemaan, vaikka ei esimerkiksi näe koko sanaa, että se jättää jonkun jäljen kuitenkin.
ES: Illan tullen (huomennakin) -teoksessa valehdellaan, unohdutaan, sopeudutaan ja muistetaan. Tunnelma, joka vuotaa musiikin ja meren vyörynnän väleistä lukukokemukseen, on toisissa kohdin uhkaava, toisissa taas lohdullisempi. Yleisemmin: miten miellät utopistisen ja dystopistisen kahtiajakoa tässä teoksessa tai taiteessa laajemmin ja onko sellaiselle jänteelle edes mielekästä asettua?
JS: Niin, en ehkä suoraan avaa teosta itse tietenkään, tai sitä, miten itse sen luen. Itselleni siinä on ikään kuin sellainen tietynlainen armo ja armahtaminen.
Tuossa teoksessa dystopian luominen on sitä varten, että sieltä päästään myös jollain tavalla pois. Ei kokonaan, ei välttämättä ollenkaan; jonkinlainen utopia pysyy, vaikka elää siinä dystopiassa. Mutta sekin on mielenkiintoista, että tuo dystopia on jotenkin helpompi määriteltävä, että se on vaikka päällekäyvää musiikkia ja ahdistavaa, mutta eihän utopia voi olla sen vastakohta, tai ettei utopia ole iloista nokkahuilumusiikkia. Ja ehkä kukaan ei halua elää sellaisessa utopiassa.
ES: Teoksen teksteissä toistuvat ja varioituvat erilaiset meidän, minän ja sinän toimijuudet sekä erilaiset keskustelunkaltaiset yhteensulaumat (”Haluan lähteä / Miksi sanot niin”). Mitä merkityksiä yksilöllisen ja yhteisöllisen tai monikollisen toimijuuden välillä sinulle muotoutuu?
JS: Sinänsä siinä tuo ”meidän” on tulkittavissa myös toisin. Kyllähän voisi ajatella, ettei se ”meidän” keskustelu ole välttämättä sitä näiden kahden keskustelua, vaan se liittyy ikään kuin sen toisen puhujan paikkaan. Onhan teoksen loppu dialogia tai sellaisen sulautumaa, hyvin pitkään. Kun teoksen lopussa puhutaan minänä, minä on siinä vähän niin kuin ajatus, mutta kun ”meidän” tulee mukaan, se on enemmän vähän niin kuin jossakin paikassa. Se paikallistaa sen johonkin. Jos ihminen ei ole enää yksin, sen on oltava jossain. Ihminen voi olla olematta jossain yksin. Ehkä se ajatus on siinä. Ja ”meidän” on toisaalta myös tapa luoda etäisyyttä niiden kahden välillä.
ES: Niin, meidän voi olla nimenomaan me, hyvin laaja joukko, tai yhteisö tai me kaksi.
JS: Joo, se avautuu moniin suuntiin.
ES: Mitä kysymyksiä olet erityisesti käsitellyt tai kohdannut tämän teoksen muotoutumisprosessissa? Millaisista välineistä, materiaalisuuksista tai elementeistä olet ollut kiinnostunut tai luopunut? Mikä tässä teoksessa ja sen tekoprosessissa on ollut sinulle kummaa tai uutta?
JS: Kun olin riittävästi tehnyt videorunoja, jossain vaiheessa muoto lakkasi määräämästä sisältöä. Teoksen tekoprosessissa huomasi ehkä myös sen, kuinka sisältö määräsi kuitenkin muotoa. Kaikki runominät ja tapahtumahorisontti rupesivat määrittämään sitä, mihin suuntaan teoskokonaisuus lähti muotoutumaan, mikä on mahtavakin asia. Ehkä se keskeisin opetus itselleni tämän teoksen tekemisessä oli kuitenkin kysymys imitaatiosta. Miksi digitaalisessa maailmassa pitäisi imitoida paperilla olevaa runoutta? Miksi imitoisin kolmiulotteista reaalimaailmaa, kun selainpohjainen ilmaisu ei kuitenkaan ole sitä? Tämä oivallus vapauttaa.
