Näin Arto Kytöhongan ensi kerran Helsingin yliopiston estetiikan oppiaineen ainejärjestön kokouksessa vuonna 1972: pitkä hontelo mies ruudullisessa flanellipaidassa, palannut Amerikasta, intoa ja itsevarmuutta täynnä. Siltä näytti, mutta jokin ei täsmännyt. Hän huojui kummallisesti puhuessaan, ja tuntui, kuin jokainen alttiille kuulijajoukolle lausuttu sana olisi hetken kangertanut. Hän puhui T. S. Eliotin estetiikasta, mutta myös estetiikan lukijoille tarjolla olevasta työstä. Hän lupasi enemmän kuin työvoimatoimisto: kirjoittajakoulutuskin oli maahamme tuloillaan. Sillä alalla tarvittiin häärääjiä. Asia kiinnosti, sillä olin juuri valmistunut yliopistolta työttömäksi ja aloittanut freelance -pohjaiset kriitikontyöt Nuoren Voiman Liitossa. Luennoitsija loi katseen kattoon ja toivoi lisää kursseja kynäilijöille (kuten tuolloin sanottiin).

Kytöhonka lanseerasi termin kuntokynäily. Sillä hän tarkoitti kirjoittamista, joka tähtäsi kirjoituskunnon ylläpitoon, ja kunto oli sitkeyttä ja tekniikkaa.

Kytöhongan Suomeen paluu osui suomalaisen kirjallisuuden yhteen murroskauteen: poliittisuus oli vasemmistoväritteisenä voimissaan, mutta esiin nostettiin myös marginaalisia tekijöitä. Heitä olivat tunnustus- ja omaelämäkertakirjoittajat, naiset ja kansanrunoilijat. Erityisestä huomiota saivat kirjoittamisen harrastajien syvät rivit. Heitä haalittiin paneeleihin, heidän tekstejään julkaistiin ja heille koetettiin saada koulutusta kuin valistuksen aikana ”rahvaalle”. Läänintaiteilijajärjestelmä oli juuri perustettu, ja siinä touhusivat muut kynäilyoppien pioneerit: Matti Paavilainen, Aku-Kimmo Ripatti ja Väinö Kirstinä, sittemmin myös Kytöhonka. Kynäilijäbuumikin pohjasi mielikuvaan, ettei ollut huippua ilman vantteraa pohjaa; kuten urheilijan, myös kirjoittajan oli kuntoiltava ja treenattava ennen läpimurtoaan.

Kytöhonka lanseerasi termin kuntokynäily. Sillä hän tarkoitti kirjoittamista, joka tähtäsi kirjoituskunnon ylläpitoon, ja kunto oli sitkeyttä ja tekniikkaa. Hän piti huoneentaulunaan Hannes Kolehmaisen kuvaa. Toisena tauluna olivat J. W. Hackettin haikuteesit, joiden pohjalta Kytöhonka rakensi myös asiaproosan teknistä ohjeistoa. Ne elivät, sillä lähes joka vuosi hän laati ne uudelleen. Kaikkiin opetusmonisteisiinsa hän jätti merkinnän: ”Saa vapaasti kopioida.”

Radiossa Kytöhonka piti Satu Koskimiehen (silloisen Marttilan) kanssa Pöytälaatikko-nimistä ohjelmaa, jossa kynäilyn kunto-ohjelmia jaettiin niiden tekstien pohjalta, joita kuulijat lähettivät. Kuuntelin ohjelmaa korvat hörössä, sillä kaksi sen kolmesta vakioavustajasta olivat myös minun oppilaitani, kirjeopistosta. Rauha Kejosesta, koulutytöstä joka käytti nimimerkkiä Paleltunut lehti, tuli sittemmin kirjailija. Kauko Aho, jonka töitä Arto ehtimiseen kiitti voimasta ja rohkeudesta, aloitti kanssani yksityisenkin kirjeenvaihdon – ja meni vihdoin kanssani avioon. Kolmas vakioasiakas oli savolaisemäntä Eila Valta, joka lähetti Kytöhongalle syksyisin puolukoita.

Kävin samaan aikaan itse kynäilykursseja, ja vihdoin hakeuduin Mikkeliin maamme ensimmäiseen kirjoittajien ohjaajakoulutukseen. Se tapahtui Suomen Nuoriso-opistossa, jonka alueelle on nyttemmin kohonnut ammattikorkeakoulu. Kytöhonka toteutti siellä Paavilaisen ja Kirstinän kera koulutusta, jonka oli organisoinut opiston äidinkielenopettaja Pirkko Heikkinen.

Arton koko opetushistoriassa oli tuskin tilannetta, jossa haiku ei toiminut apuopettajana.

Flanellipaitainen mies astelee luokkaan, vilkaisee paperipinoa, mutta se vilkaisu on ainoa koko luennon aikana. Hän alkaa puhua, tavalla jossa aiemmin kuulemastani kankeudesta ei ole enää juuri mitään jäljellä. Vain huojuminen ja kattoon katsahtelu ovat tallella. Puhe lehahtaa asiarungostaan milloin mihinkin sivuseikkaan, kunnes ilmenee ettei sivuseikkoja olekaan, vaan kaikki liittyy kirjoittamiseen, olipa kyseessä puuveneen tervaaminen, purjelentokone tai Cooperin testi. Yksi on koulutusohjelmana ylitse muiden: haikurunous, ja japanilaisuus muutenkin. Arto kuuluu Lassi Nummen, Jarkko Laineen, Veikko Polameren ja muutaman muun modernistin ohella Tuomas Anhavan teenjuontipiiriin, joka kokoontuu Helsingin Tehtaankadulla keskustelemaan maahamme rantautuneesta itämaisesta lyriikasta. Anhava itse suomentaa tankoja, ja hänen ensimmäisistä valikoimistaan on tullut monien kirjallisuuden opiskelijainkin kulttiteoksia. Jotkut heistä ovat tapetoineet boksinsa seinätkin tankoilla.

Arto on erityisen mieltynyt tähän Myoen runoon, jota hän haltioitunein äänenpainoin lausuu kursseilla:

Oi kirkas, kirkas,
oi kirkas, kirkas, kirkas,
oi kirkas kirkas.
Kirkas, oi kirkas, kirkas
kirkas kirkas kirkas kuu.

Siinähän aineistoa myös niille puhujille, jotka havainnollistavat toiston tehoa. Mitä runossa näette, kuulette ja ymmärrätte, kolmetoista kertaa toistetun kirkkauden ohessa? Kirkaisu, se siinä useimmiten kuullaan – myös.

Kun Kytöhonka lausuu, ääni käy hyriseväksi ja maagiseksi. Patetiaa haikun pelkistyneisyyden vastapainoksi tuo hänen oma kouluaikainen luomuksensa, josta muistan enää vain viimeisen säkeen: ”Ma elan! Ma elan!” Haikurunoilija ei sellaista sanoisi. Mutta haiku ei vielä tuolloin ollut astunut lyyrikon elämään – jos kenenkään muunkaan suomalaisen.

Arton koko opetushistoriassa oli tuskin tilannetta, jossa haiku ei toiminut apuopettajana. Ilmaisun yksinkertaisuus, runollisuuden ja sofistikoinnin välttäminen, ja ennen muuta konkretia sopi kaikenlajiseen tekstiin. Lajilla ei ylipäätään ollut niin väliä. Kirjoitustehtävissä annettiin aihe ja jokunen kieliohje, mutta genrevaatimusta ei sanottu. Pääasia oli, että syntyi hyvä teksti, jota saattoi sitten hioa vielä paremmaksi erilaisin muunnelmin. Arkisuuden ja konkretian normit olivat tuohon aikaan vallalla muutenkin. Ne liittyivät niin viisikymmenluvun modernismiin kuin sitä seuranneeseen yhteiskunnallisen runouden aaltoon. Kytöhonka ei, Eliot-ihailussaankaan, lyöttäytynyt selvästi kumpaankaan leiriin. Pitkää roolirunoa hän kirjoitutti T. S. Eliotin ”J. Alfred Prufrockin rakkauslaulun” mallin mukaan. Siinä missä Matti Paavilainen luki luennoillaan savuhenkosten lomassa ”Neljää kvartettia”, Kytöhonka luotti Prufrockiin. Väinö Kirstinän ihanteet olivat bretonilaisessa surrealismissa ja dadassa, mutta myös realistisessa runoudessa. Kun heitä kaikkia kuunteli – ja siihen vielä Aku-Kimmo Ripatin ja Esko Ervastin sosialismisovellusta – oli ainekset valmiina omaan keittooni, siihen jolla ruokin ohjattaviani kun se aika tuli.

* * *

Kun olin 1970-luvun lopulla suorittanut kirjoittajien ohjaajakurssin, aloittelin jo vapisevana vetäjänä joissakin kynäilykerhoissa. Kirjailijaguruilta imemäni opit olivat hyviä, mutta toteutuskyvystäni en aina ollut niinkään varma. Helppoa ei alkuun ollut Kytöhongan kollegana Mikkelissä. Olin kaikkea sitä mitä Arto ei, ja aivan vastakkaisia palautteita sitten saimmekin. Ne jotka ikävystyivät minun tunneillani, pitivät Artosta, ja eleettömän asialinjan ystävät arvioivat päinvastoin. Monikaan ei aavistanut, miten paljon upotin harmauteeni myös Arton oppeja. Itse hän ehkä sen huomasi, sillä Mikkelin kursseilla vallitsi kaunis tapa kuunnella kollegan luentoja. Niin erilaisia kuin olimmekin, meille muodostui kitkaton työtoveruus. Havaitsin myös, miten hyvin Arto kuunteli hiljaisuutta. Kun opiston aamiaisella täysin small talk -taidottomana mietin teekuppini takana, mistä ihmeestä puhuisin, Arto tiesi jo: ”Liisa se on aina niin lörppö.”

Oikeaan paikkaan osuessaan sana oli aina kaunis. Juuri tuon oikean sanan etsimiseen sai ja pitikin käyttää sekä paljon aikaa että kirjoittajan käsityötaitoa.

Ei tosin puheliaankaan viestiminen ole aina mutkatonta. Arto kuului ihmisiin, joilla on hallussaan koko sanailun arsenaali, kielitekstuurin porehdinta ja ironian kipinä. Hän helli paradokseja, mutta oli kirjoittanut aforismin: ”Paradoksaalista kyllä, maailmassa ei ole paradokseja.” Hän rakasti puheen pintaa ja satsasi siihen. Mutta toinen osapuoli, ellei hänellä ollut samaa nokkeluutta, ei välttämättä osannut vastata. Oli vaikea lukea viestiä pinnan alta, etenkin jos oli vihkiytynyt syvällisyyteen ja odotti sen aukeavan jo ensimmäisestä lauseesta. Syvän veden valtaajalle olikin varsin terveellistä maistella ”sammakon polskahdusta” Bashôn tunnetussa haikussa, tuntea miten pintapore muutti muotoaan eri käännösten mukaan: ”- – sammakon polskahdus,/ veden ääni” vai: ”sammakon hypätessä/ vesi pulahti”, tai kenties jokin muu versio jota aiemmat kääntäjät eivät olleet vielä keksineet käyttää.

Haikuharjoituksiin kuului myös kolmannen säkeen kirjoittaminen annettuun alkuosaan, jonka lähdettä ei paljastettu, ennen kuin kurssilaisten versiot oli tekstattu taululle vertailtaviksi. Kytöhonka korosti sitä, ettei originaali ollut välttämättä paras variaatio. Joskus se yllätti koko joukon. Kukaan ei ollut päässyt lähellekään vaikkapa tämän, Arton omaksi tulkitsemani, kolmirivin viimeistä säettä: ”Elämässä on joitakin asioita, / tämä on yksi niistä. / Tämä on yksi niistä.” Samalla tuli opiskelluksi välimerkkien vaikutusta tekstin sisältöön, ja, kuten esimerkistä huomaa, tavujako 5/7/5 oli opettajalle vain likiarvo, jonka täsmällistäminen olisi saattanut johtaa väkinäiseen sanojen pidennykseen ja lyhennykseen. Ilmausten tuli olla luontevia ja arkisia, suoraan kuvaavia eikä metaforia. Oikeaan paikkaan osuessaan sana oli aina kaunis. Juuri tuon oikean sanan etsimiseen sai ja pitikin käyttää sekä paljon aikaa että kirjoittajan käsityötaitoa. Minimaalisin ilmaisu saattoi haastaa kynäkuntoilijan kaikkein hikisimpään maratoniin.

Kytöhonka saattoi kirjaimellisestikin juoksuttaa oppilastaan, jos tämä oli esittelyssä paljastanut harrastavansa vaikkapa suunnistusta. Juostiin yhdeksän kilometriä Paukkulaa ympäröivällä pururadalla, välillä käytiin järvessä ja tehtiin uimahyppyjä. Sammakon polskahdus, veden ääni. Ja sitten työpöydän ääreen haikua kirjoittamaan, vaihtelemaan sanojen muotoja ja paikkoja.

Omissakin teksteissään Kytöhonka kokeili mielellään samaan paikkaan eri sanoja. Ne ja niiden taivutusmuodot eivät olleet tavallisimpia. Oudoksuin hänen kirjeenlopetusfraasiaan Nöyriten, kunnes oivalsin että se on ainakin muodollisesti aivan oikea. Sanojen tuli olla ilmaisevia, mutta niitä ei saanut olla liikaa. Haikuohjeen ”Simplify! Simplify! Simplify!” hän suomensi asuun: ”Pelkistä! Yksinkertaista! Selvennä!” Kun kirjoitin hänelle kerran ajo-ohjeen, jotta hän osaisi silloisille asuinsijoilleni Tuusulan Orikorpeen, sain palautteeksi ettei joka muuntajaa, maitolaituria ja navetanseinää pidä kirjata, vähemmästäkin tulija eksyy. Sillä kieli on kartta – myös se.

Hackettin haikuohjeista tuli kartta lukuisille kirjoittajille ja heidän ohjaajilleen pitkäksi aikaa – siitä huolimatta, että viimeisimmissä suomennosversioissa oli tuskin enää paljonkaan jäljellä Hackettia. Ja siitä huolimatta, että haikupedagokiikalle alettiin lopulta hiukan naureskella: sitä pidettiin liian teknisenä, tai liian luontokeskeisenä, ”lintulyriikkaa” kun ruvettiin muutoinkin vierastamaan. Haikuvaikutteiset rasat, jamat ja kumppanit saivat kilpailijoikseen Myrsky- ja Kiima-ryhmien metaforamyllertäjät, kielen runsaudensarvea soittavat verbaalivelhot. Eivätkä syvimmän zen-linjan suomalaismestaritkaan liiemmin ihastuneet siihen, että haikun avulla harjoiteltiin vaikkapa asiaproosaa. Mutta jälkensä tuo treenitapa silti jätti: tiivistyksestä tuli monille kurssikonkareille jopa tappava tauti, jota tietysti ironisoitiin. Eräässä Oriveden Suven illanvietossa esitettiin sketsi, jossa piti tiivistää seuraava kolmirivinen: ”Olen / juuri / tässä.”

Jos joistain kurssitalleista kirmasi ulos pelkästään runouden mysteeriin vihkiytyneitä, Arton koulu lähetti liikkeelle monialaisia skribenttejä, käyttökirjoittajia, taitajia joilta syntyy tarpeen mukaan niin hautajaispuhe kuin keittokirja tai pakina.

Kuitenkin yhäti leviävä, asiaproosan nimissä kulkeva koukerokieli tarvitsee haastajansa, ja sellainen Kytöhonka oli, lehtikolumneissaankin, joita kuvitti itse piirretty karrikatyyri. Hän otti käyttöön termin puppukieli, joka tarkoitti lörpöttelyä asiaa kaartaen. Tuolloin jo puhuttiin ikääntyneistä tai aikuisista pro vanhoista ja annettiin positiivista palautetta sen sijaan että olisi kehuttu. Juupajoen takakylillä Arton silmään oli osunut kyltti Itsepoimintaa. ”Tuota on nykysuomi”, hän kirjoittaa Oriveden Sanomissa 18.10.1988 otsikolla ”Uushoono pellesoomi” ja toteaa kielemme potevan ”pelletautia”. ”Mainos kehuu, miten laitteen muuan nappula ’helpottaa olennaisesti käyttäjän toimintaa virhetilanteissa’. Suoraanhan ei sovi sanoa, että ’auttaa käyttäjää kun sattuu virhe’.” Mitähän Arto ajattelisi uudesta ammattinimikkeestä Lapin elämysteollisuuden elämysinstituutin kehittämispäällikkö, koordinaattoreista jotka toimivat innovatiivisesti sillä ja sillä sektorilla sen ja sen vision osalta, tai maisema-analyysista, joka alkaa: ”Miten mäki on maisemassa? Ollessaan referenssipiste se ei aina ole keskeisin merkitystä kantava objekti, jonka äärellä subjekti voi reflektoida havaintokenttää”. Ehkä hän ei enää jaksaisi parodioida. Hänen Venetsialaisen sarjansa roolihahmo sanoo: ”Maa on puuttomaksi parannettu. Puhuttu on / puhki koko / kirjoitettu kieli. Res divinae humanaeque.”

Monikielisessä käyntikortissaan Kytöhonka käytti titteliä the man of letters. Sitä hän lähes kirjaimellisesti olikin. Sanataitaja, laajalti liikkuva kirjoittaja, kirjainten mies. Varhaiset runokokoelmat ilmestyivät 1970-luvun alussa. Sittemmin Arto hääräsi eri aviiseissa, toimitti muutaman vuoden Parnassoa, perusti Hämeen läänintaiteilijana ollessaan Optimisti-nimisen kulttuurilehden. Hyvän lehtimiestavan mukaisesti hän postitti aina oikovedokset alkuperäisliuskoineen, joista näkyivät editoinnit. Ne jos mitkä koituivat hyödyksi niin oman kirjoittamisen kuin toisten ohjaamisen tiellä, ja vihdoin päätoimittajuuksissani. Ennen muuta ne opettivat, ettei teksti ollut pyhää, vaan sitä sai ja piti muokata lähes loputtomiin. ”Kill your darlings!”

Mutta myös spontaaniutta opin Artolta. Senkin puolen huomasi hänen kollegansa Hannu Niklander, joka muistelee Parnassossa (7/2005): ”Arto oli intuitiota korostava opettaja. ’Nopeasti hyvä tulee’, kuului yksi hänen mielilauseistaan. Mutta ei kuinka tahansa holtittomasti, ei epäkriittisinä riipustuksina, vaan taustalla piti olla tiedon ja sivistyksen painoa.” Eikä vain sitä, vaan syvää tajua siitä mitä kirjoittaminen pohjaltaan on. Se merkitsi myös syvälti hallittua tekniikkaa: vapaaseen ilmaisuun on sitä helpompi luottaa kuta paremmin tuntee ne keinot joilla kieli – tai mäki – kukoistaa eikä latistu merkitysobjekteiksi maisemassa. Koskaan Arto ei teettänyt kvasipsykologista selvitystä aiheesta ”Miksi kirjoitan?” Hän edellytti, että se on ilman muuta selvää kun hommaan ryhtyy, ellei sanoiksi puhjenneella tasolla, niin jossain pinnan alla. Eikä mitään kirjoittamisen aihetta, tapaa tai tarvetta sopinut halveksia. Jos joistain kurssitalleista kirmasi ulos pelkästään runouden mysteeriin vihkiytyneitä, Arton koulu lähetti liikkeelle monialaisia skribenttejä, käyttökirjoittajia, taitajia joilta syntyy tarpeen mukaan niin hautajaispuhe kuin keittokirja tai pakina. Siksi tuli myös tietää paljon, kun ryhtyi kirjoittamaan. Siihen aikaan tieto lepäsi kirjastoissa ja hakuteoksissa, ja Arto lähetti oppilaitaan lähdeteosten luo, kun antoi tehtäväksi kirjoittaa tietosanakirja-artikkelin tai roolirunoelman Veneentekijä Vellamoisesta.

Virtuaalimaailma ei silti ollut Kytöhongalle vieras – päinvastoin. Peruskonservatiivisena ihmisenä joskus jopa ärsyynnyin hänen etukenostaan uusiin välineisiin päin. Totta kai hän hallitsi runouden historian ja otti oppejaan modernismin klassikoilta. Mutta hän tähysi myös sinne, mitä sanotaan dekonstruktion tavaksi hajottaa kieltä, sirottaa kirjaimia ja tehdä teknistä, koneellistakin runoa.

* * *

Kytöhongassa futuristinen koneromantikko kohtasi postmodernin kokeilijan, itämainen lyyrikko Uuden mantereen seikkailijan. Hän ihaili angloamerikkalaisuutta ja uusinta tekniikkaa. Puhelinvastaajankin hän hankki lähes ensimmäisenä Suomessa. Muistan mieheni häkellyksen, kun hän kerran soitti Arton numeroon, ja siellä tämä man of letters ilmoitti poissaolostaan ja antoi soittopyynnön suomeksi, ruotsiksi, saksaksi, ranskaksi ja englanniksi. – Mitä tähän nyt pitäisi sanoa, siihen Kauko, jonka kieli oli mennyt mykkyrälle jo pelkästä kuuntelusta.

Totta kai hän hallitsi runouden historian ja otti oppejaan modernismin klassikoilta. Mutta hän tähysi myös sinne, mitä sanotaan dekonstruktion tavaksi hajottaa kieltä, sirottaa kirjaimia ja tehdä teknistä, koneellistakin runoa.

Vasta nyt, kun hänen kuolemastaan on tätä kirjoittaessa kulunut kaksikymmentä vuotta – ja naputtelen tietokonetta jonka Mikkelin Ammattikorkeakoulu sponsoroi minulle – on selvästi nähtävissä, miten avantgardistinen hän toimissaan oli. Hän alkoi miltei ensimmäisenä kirjailijoista käyttää automaattista tekstinkäsittelyä. Sitä ennen hän oli jo luonut kurssilaisten käyttöön metaforageneraattorin: kahteen palstaan luetteloituja sanoja yhdistettiin nuolilla sattumanvaraisesti palstasta toiseen ja pantiin väliin olla-verbi, niin että syntyi metafora. Myöhemmin generaattori siirtyi atk:lle ja laajeni runogeneraattoriksi. Kehittämällään J. L. Runeberg -ohjelmalla hän toteutti runoteoksiaan, joista osa oli nagautaa, pitkää japanilaistyyppistä runoa. Hän julkaisi verkossa runoja, postikortteja ja kokonaisia teoksia. Freelance-kollegoitaan hän evästi, miten voi lähettää saman pakinan monien paikkakuntien lehtiin: lisää sen pieneen osaan paikallisväriä, vaikkapa näin: ”Kun tässä eräänä päivänä avasin oven Auvisen lahjapuotiin” tai ”Vinhan kirjakauppaan” tai ”K-market Landeniin”. Paikallisten ikonien nimet ja kuvat löysi kyllä vaikka puhelinluettelosta edes astumatta kaikille kylänraiteille. Ja niin asettui, muuta tekstiä muuttamatta, ”Juupajoen takakylien” paikalle vaikka Kalajoen rantatöyräs tai Mikkelin tori Rapu ja muikku -festivaalien aikaan.

Mutta ennen kaikkea tietotekniikka mahdollisti Äitini talo -nimisen pienkustantamon, ja Kytöhongasta tuli tämänkin alan pioneeri. Kun hän aloitti ATK- ja kustannuspuuhastelut, molempia vierastettiin kirjallisissa piireissä – kuten yhä konetekniikan ja talouden tunkeutumista hengenviljelyn alueille, vaikka tietokoneruutu viihtynee jo sellaisenkin sanasepon nurkassa, joka on tottunut luottamaan vanhaan Adleriinsa, tai lyijykynään. Pienkustantaminen ei enää ole mikään ihme, vaan suurten talojen varteenotettava vaihtoehto, jonka suuntaan etenkin runouden idealisti mieluusti tähyää – ainakin hetken, ennen kuin realiteetit tulevat vastaan. Nyt, kun tietokoneet ovat vakiinnuttaneet asemansa ja alan tuotanto pyhää innovatiivisuuttaan sen kuin lisääntyy, se ei ehkä enää olisikaan niin Arton mieleen, ounastaa Niklander. Mikä olisi tänään se ala, jota Arto ihailisi? Perinteinen kynänkäyttökö. Muistan hänen kaikkea muuta kuin koneromanttiset puheensa tiskauksesta: eikö ihminen halua enää käyttää käsiään, miksi tarvitaan astianpesukone? Hän, joka oli tuolloin intohimoinen kirjeenkirjoittaja, saattaisi suosia myös sitä mitä sanotaan etanapostiksi. Ehkä hänellä olisi blogi ja hän olisi vienyt kasvonsa ”naamakirjaan”. Mutta hänen käsiensä kautta kulkisi myös perinteisiä kirjeitä, postikortteja, tekstaustaidon luomia pienteoksia.

* * *

Arto, kaikkien seurojen keskipiste ja verbaalimestari, harrasti kujeita, silmänkääntötemppuja. Olin tottunut liittämään ne niin vahvasti hänen persoonaansa, etten ensin ollut uskoa sitäkään, kun radio eräältä luentomatkalta palattuani kertoi hänen kuolleen. Tsoukki, se se varmaan oli. Hän on soittanut uutistoimitukseen, ja… Mutta miksi ihmeessä? Rajansa silmänkäännölläkin on. Kun tieto varmistui, en voinut tajuta perustetta sille, että hän siirtyi rajan taa, niin äkkiarvaamatta ja kesken kaiken.

Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut kytkeä epätoivoisen teon myös aikamme kirjallisuuspolitiikkaan.

Viimeksi tavatessamme hän oli vaikuttanut suorastaan ylipirteältä. Hän kävi luennoimassa Orivedellä, jossa tuolloin kuukausipalkkaisena opetin, hehkui henkeä ja vitaalisuutta, mainosti tietokoneensa uusia toimintoja, mutta muisti vielä Prufrockinkin, ja haikuohjeet. Flanellipaita oli tallella, ja huojuminen. Mies oli (taas) palannut Amerikasta jossa hän kertoi ajelleensa avo-dollarihymyllä uutta maailmaa edestakaisin ja nauttineensa. Illan hän aikoi viettää riemukkaasti rokkivideoiden parissa.

Luennon päätyttyä hän puristi kättäni kiva-nähdä-pitkästä-aikaa-ilmein. Sanoi sitten: ”Sinä erosit Kaukosta.” Kun nyökkäsin, tuli kasvoille pieni virne ja häivähdys siitä herkkyydestä, jonka kaiken hilpeydenkin alta aina näki jos oivalsi katsoa. ”Tiedätkö, me kuulumme riskiryhmään.”

Lehtien juorupalstoilla hän ilmoitti olleensa neljä kertaa onnellisesti naimisissa. Maininnan riskiryhmästä otin hänen huumorinaan, vaikka jotain ehkä aavistin – hänen lauseistaanhan, niiden poseeraavasta pintatekstuurista, ei koskaan tiennyt.

Pirkko Heikkinen kertoi sittemmin tapauksen yksityiskohdat. Siihen liittyi pannuhuone, bensiiniä, liekkejä ja palanut talo. Äitini talo. Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut kytkeä epätoivoisen teon myös aikamme kirjallisuuspolitiikkaan. Ja hänen ”venetsialaisiin” runoihinsa.

Venetsialainen sarja, nagauta 32-71, Kytöhongan seitsemäs teos, joka ilmestyi myös digitaalilaitoksena, on suomalaisittain harvinainen runoelma. Se puhuu kuolemasta ja taiteilijan työstä uppoavan kaupungin kehyksessä. Se pystyssä seisova reipas talo, joka on kustantamon logossa, on kansikuvassa keikahtanut kallelleen. Tekijän pyynnöstä arvostelin teoksen Optimistiin, mutta helppo työ se ei ollut: runo kiertyi ilmoille niin monina kiharoina, niin runsaina kirjaimina, asetteluina ja kielinä, ettei sen parissa käynyt luottaminen intuitioon. Oli lähdettävä syvemmältä: tuhon teemasta.

Tätä kirjoittaessani osui silmään runo xi:

Asetuttuansa talvea vasten. Olla tekevän roolissa.
elää perhosen elämää: liian monen asian
on oltava valmis
yhdessä vuorokaudessa,
koko tämä vuosia valmisteltu
haaveiltu työ 24 tunnissa.
Ja luottamus, ja sitten
menehtyä yhdessä yössä. Ja tulee uusi aamu
ja uusi aurinko.

Nimiölehdeltä löysin omistuksen: ”Liisalle & Kaukolle. Mitäpä elämä kuin taistelua väsymystä vastaan. 1923/& 86, nöyriten Arto”