Runoilija ja monitaiteilija Arto Kytöhonka (1944-1992) liikkui niin sulavasti eri taiteiden lajien välillä, että on mahdotonta erotella, missä kirjailija-Kytöhonka lakkaa ja kuvataiteilija-Kytöhonka alkaa – ja toisinpäin. Kytöhonka oli uudistajien joukossa myös kuvataiteessa ja yhdisteli omissa teoksissaan luontevasti kuvaa ja sanaa. Hän oli mukana liikehdinnässä, joka avarsi suomalaista kuvataidetta, ammensi innostusta useista ilmiöistä, loi kansainvälisiä yhteyksiä, kokeili marginaalissa ja oli samalla vahvasti eturintamassa. Kirjallisuuden tavoin myös kuvataiteessa häntä kiehtoivat ilmiöt, joissa ylitettiin iloisesti taiteen välisiä rajoja. Hän oli aidosti kansainvälinen ja sai vaikutteita niin Fluxus-liikkeestä kuin japanilaisesta Gutai-ryhmästä.

Kytöhonka osallistui vuonna 1974 Elonkorjaajat-ryhmän näyttelyyn, joka järjestettiin Halvat huvit –galleriassa Helsingin Huvilakadulla. Mukana olivat mm. Carolus Enckell, Antero Kare, Erkki Kurenniemi, Olli Lyytikäinen, J.O. Mallander, Leo Ruuskanen ja Ilkka Juhani Takalo-Eskola. 1960-luvun lopulla eloon herännyt ja vuosina 1970–1978 aktiivisimmin toiminut ryhmä järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia, ja näyttelyissä yhdisteltiin maalauksia, runoutta, valokuvaa, ääntä ja esinetaidetta.

Kytöhonka vaikutti myös Dimensio-ryhmässä, joka on eri alojen kokeellisten taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteenliittymä. Joukossa on kuvataiteilijoita, arkkitehteja, kirjailijoita, säveltäjiä, tutkijoita ja tietokone-alan osaajia. Dimensiossa on useita ulottuvuuksia, jotka kiehtoivat Kytöhonkaa: ryhmä oli kansainvälinen ja tutki ja esitteli taiteen ja teknologian mahdollisuuksia. Dimensiossa ovat vaikuttaneet mm. Jorma Hautala, Unto Hämäläinen, Vladimir Kopteff, Matti Koskela, Esa Laurema, Antti Maasalo, Seppo Manninen, Otto Romanowski ja Seppo Valtonen.

Erityisen tärkeäksi Kytöhonka koki postitaiteen. Hän sai siitä virikkeitä myös runouteensa: ” – – minun runollisten teosteni innoke on postitaidetöissä: ne hedelmöittävät pään, puhaltavat sisään kulttuurisen voiman.” (haastattelu Taide-lehdessä) Postitaiteessa ei tunnettu portinvartijoita, joten saattoi olla, että myös sen esimerkki innosti Kytöhonkaa julkaisemaan kirjansa itse.

”Valitsijalautakuntaa ei postitaiteessa ole. Ei portteja eikä portsareita. Ei jyrytystä eikä makutuomareita, ei kriitikoita, esteettejä eikä muita esipappeja. No return. No money. Ei hinnastoa, ei huutokauppaa. Documentation to all. Siis kaikkea ja mitä ikinä, mitä tahansa & mitä hyvänsä.” (Arto Kytöhonka Taide-lehdessä 4/1989)

Postitaiteen pioneerit Suomessa

Kytöhonka kuului postitaiteen uranuurtajiin Suomessa ja hän edisti sitä yhdessä muiden lajin pioneerien, kuten Jan Olof Mallanderin, Eino Ruutsalon ja Ilkka Juhani Takalo-Eskolan kanssa. Kaikille avointen postitaiteen näyttelyiden periaate oli se, että kuka tahansa sai lähettää näyttelyn kokoajalle teoksiaan, jotka myös poikkeuksetta laitettiin esille näyttelyyn. Osallistumaan pääsi jokainen, kunhan vain teos mahtui postiluukusta. Kytöhonka kiteytti: ”Väliaine ja muoto on vapaa. Material and form free. Siitä vain töitä tulemaan by mail kunhan mahtuvat postilaatikkoon ja kolahtavat tajuun. Siis kaikkea mitä hyvänsä & kuta ikinä. Lingua a scela libera.” (Taide-lehti 4/1989).

Postitaiteen kansainvälisesti tunnetuimpia ilmiöitä olikin Shimamoton kalju, jonka Mr. Mail Art pyysi näyttelykutsuissa täyttämään. Niinpä mitä merkillisimmillä tavoilla täytettyjä Shimamoton kaljuja nähtiin useissa postitaidenäyttelyissä ympäri maailmaa.

Postitaide alkoi levitä 1950-luvulla ja sen pioneereja olivat japanilaiset Gutai-ryhmän jäsenet ja länsimaissa fluxus-liikkeen taiteilijat. Suomessa se virisi henkiin 1960- ja 1970-luvun taitteessa. Gutai-ryhmän Shozo Shimamoto oli postitaiteen keskeisimpiä hahmoja ja hän sai lempinimen ”Mr. Mail Art”. Kytöhonka ja muutkin suomalaiset postitaiteen uranuurtajat pitivät yhteyttä Shimamotoon, joka saatiin vierailulle Suomeen vuonna 1990, kun Kytöhonka järjesti Hämeenlinnan kirjastossa postitaidenäyttelyn ja Taiteiden yönä La Luna –tapahtuman. Shimamoto levitti kirjaston lattialla isokokoisen paperin, johon hän maalasi kalligrafeja, ja hänen kaljuunsa heijastettiin kuvia. Aamulehti kirjoitti 3.9.1990: (Jutun otsikkona oli ”Kuupää kuulosti puupäältä”): ”Japanilainen Shozo Shimamoto avustajineen esitti maailman metropoleja kiinnostanutta performanssia, kuvien heijastamista kaljuun päähän. Esitys oli mielenkiintoinen, mutta oliko se vakavasti otettavaa taidetta vai modernisoitua puupäävitsiä, jääköön jokaisen omaksi mielipiteeksi.”

Postitaiteilijat saivat yöpyä Vanajanlinnassa. Suomalaiset taiteilijat olivat tyytyväisiä, kun he saivat viedä ulkomaiset vieraansa oikein kunnon linnaan: ”Kun astuimme linnan portista sisään, Arto rykäisi, levitti kätensä ja sanoi mahtipontisin elein Shimamotolle: This is The Museum of Modern Arto”, Ilkka-Juhani Takalo-Eskola muistelee.

Postitaiteen kansainvälisesti tunnetuimpia ilmiöitä olikin Shimamoton kalju, jonka Mr. Mail Art pyysi näyttelykutsuissa täyttämään. Niinpä mitä merkillisimmillä tavoilla täytettyjä Shimamoton kaljuja nähtiin useissa postitaidenäyttelyissä ympäri maailmaa. Kytöhonka riemastui ja kutsui osallistumaan: ”piirrä Shozon kalju takaapäin, kopioi piirrostasi ja sitten vedä päätä täyteen vesivärein, kuvarunoin, lehtileikkein, kopioimalla tai mitä ikinä keksitkin.” Näyttelykutsussa oli kaksi osoitetta, joihin Kytöhonka kehotti töitä lähettämään: Shimamotolle Japaniin ja Kytöhongalle Nastolan Uuteenkylään.

Kytöhonka teki Shimamoton kaljun inspiroimana kirjankin: Oil of Creams. The History of Shozo Shimamoto´s Hairless Head. Nagauta 72–75. (Äitini talo 1988). Englanninkielistä, Shimamoton täytetyillä kaljuilla kuvitettua kirjaansa hän kommentoi Etelä-Suomen Sanomissa: ”Kirjoitin tämän ihan piruuttani englanniksi, koska Suomessa ei englanninkielistä taidetta ymmärretä, niin kuin ei postitaidettakaan.”

Tasa-arvoa, kopiointia ja varastamista

Vaikka postitaiteen periaatteisiin kuului, että se ei kumarra nimiä, eikä kunnioita auktoriteetteja, sen kaikille avoimeen luukkuun kolahti varsin nimekkäiden taiteilijoiden teoksia. Osa heistä oli jo tuolloin kuuluisia ja arvostettuja, toisista tuli sellaisia myöhemmin. Lista on häkellyttävä ja pitkä: Joseph Beuys, John Cage, Dick Higgins, Ray Johnson, Claes Oldenburg…

Postitaidenäyttelyn järjestäjän lähes pyhä velvollisuus oli laatia luettelo, jossa oli kaikkien näyttelyyn osallistuvien nimet ja osoitteet. Luetteloissa oli usein sekaisin maailman kuuluisuuksia ja tuiki tuntemattomia nimiä. Takalo-Eskola sai Kolumbiassa pidetystä näyttelystä luettelon, joiden joukossa oli muun muassa John Lennon ja Yoko Ono. Kytöhonka hehkutti postitaiteen nimettömyyttä Taide-lehdessä: ”Töitä harvoin signeerataan eikä tekijä pidätä koskaan oikeuksia. Autoreita ei postitaide tunne ja tekijänoikeudet se on tutkinut sekä vallantäyteisiksi havainnut eli ne hyljännyt. all rights served.”

”Postitaide on kierrätystä. Se on raikasta varastelua ja tuoreita fraaseja – saman rihmastomallin mukaisesti, jolla tatti varastaa voimansa koivunkareista ja raudaskoivu viihtyy tattien kumppanina. Vauraan oma on yhteistä.” – Arto Kytöhonka

Töiden kopiointi, lainaaminen ja varastaminen oli tärkeä osa postitaidetta. Kytöhonka kehotti näyttelykutsunsa ylälaidassa: ”tämän ohjeen kopiointi on sallittua ja mitä suotavinta joten käy kopioimaan”, ja alalaidassa lukee: ”kierrätä näitä osoitteita ja muista että kaikki ovat tervetulleita mukaan”.

Kytöhonka kirjoitti Taide-lehdessä: ”Postitaide on kierrätystä. Se on raikasta varastelua ja tuoreita fraaseja – saman rihmastomallin mukaisesti, jolla tatti varastaa voimansa koivunkareista ja raudaskoivu viihtyy tattien kumppanina. Vauraan oma on yhteistä.” Postitaiteen merkitys avautui Kytöhongalle kirkkaana: ”Mukana postivaihdossa on elävä taiteen dimensio. Mistä te ette sitä etsi, sieltä te sen löydätte.” Optimism Mail Art –näyttelyn julkaisussa hän luonnehti: ”Postitaiteessa kohtaavat vastakohdat: kevytmielisyys avautuu syvähenkisyydeksi, pinnallisuus avaramietteisyydeksi. Kuulut taiteilijamestarit osallistuvat samoihin postitaidehankkeihin yhdessä aloittelijoiden kanssa. Ainoakertaiset oivallukset ja latteat banaliteetit viihtyvät rinnakkain. Kopiot sekä alkuperäistyöt puhuvat saman visuaalisen kieliperheen samoja luonteikkaita murteita.”

Suurin ponnistus postitaiteen saralla Suomessa oli 17.2. – 15.3 1989 pidetty Tampereen nykytaiteen museon näyttely, jonka valmistelut Kytöhonka käynnisti Hämeen läänintaiteilijana pari vuotta aikaisemmin. Järjestelyihin osallistui myös läänintaiteilijana työskennellyt Takalo-Eskola, ja Hämeen läänintaidetoimikunta tuki hanketta. Näyttelyn nimi oli Optimism Mail Art.

Kytöhonka toimitti Hämeen läänintaidetoimikunnan julkaisemaa Optimisti-lehteä, ja yhdestä lehden numerosta tehtiin näyttelyjulkaisu. Sen tekemiseen osallistui Lahden Taideinstituutti, jonka tiloissa julkaisua viimeisteltiin painokuntoon. Kun kaikki oli jo muuten valmista, julisteen kansikuva aiheutti edelleen päänvaivaa. Muiden sitä pähkäillessä Lahden Taideinstituutin rehtori Antti Salokannel nappasi lippalakkinsa, laittoi sen kopiokoneeseen ja pisti koneen käyntiin. Kytöhonka ja Takalo-Eskola seisoivat vieressä ja seurasivat, miten kansikuva syntyi. Kun kopiopaperi putkahti koneesta, Salokannel totesi: ”Siinä on kansikuva.”

Suomalainen media kohtaa postitaiteen

Postitaiteeseen suhtauduttiin Suomessa ristiriitaisesti. Lehdissä julkaistiin useita myönteisiä juttuja, mutta monissa kulttuuripiireissä postitaide herätti torjuntaa ja vähättelyä: eihän nyt kuka tahansa voinut olla taiteilija! Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajalle ja kuvataidekriitikolle Tiina Nyrhiselle postitaiteen villi vapaus oli aivan liikaa. Hän kirjoitti Optimism Mail Art –näyttelyn arvostelussaan: ”Näyttelyn järjestäjät mainitsevat muun muassa japanilaisen Shozo Shimamoton, joka haastaa postitaiteilijat piirtämään erilaisia lisäyksiä kaljuun miehen päähän. Muita maailmaa tällä hetkellä askarruttavia postitaidetapahtumia ovat ´Miltä nenäsi näyttää´. ´Mitä nainen merkitsee sinulle´ ja ´Sika´. Meillä postitaiteilijoillahan on aina niin kivaa yhdessä.” Nyrhisen arvostelu loppuu: ”Yleisön osa ei ole postitaidenäyttelyssä kadehdittava. Kun asiaa on liikaa, ihminen hylkää sen pienenkin sirun, jonka voisi loputtomasta merestä poimia.”

Kytöhonka oivalsi kaupallisuuden ja oman aikansa valtakritiikin yhteyden. Jos postitaiteen teokset olisi hinnoiteltu myytäväksi, ne olisivat todennäköisesti nostaneet liikkeen arvostusta.

Ilmeisesti juuri tämän kritiikin inspiroimana Kytöhonka kirjoitti purkauksen, joka alkaa näin: “täten kansainvälinen postitaidekomitea on tutkinut asian ja toteaa että tiina nyrhinen on oikeassa ja että tiina nyrhinen on hyvä ja että helsingin sanomat on oikeassa ja hyvä ja että helsingin sanomain kulttuuriosasto on oikeassa ja se on maailman paras helsingin sanomat joka on samoin tutkinut että lehti on paras ja helsingin sanomien kulttuuriosastolle on hyväksi viimeinen sana – – ”.

Kytöhonka kiteytti monien kulttuuripiirien asenteen Taide-lehden (4/1989) jutun otsikossa: ”Postitaide syrjeksitty Suomessa jo 35 vuotta”. Jutussaan hän kirjoitti: ”Tuomitsemisen muotoja on myös suopea alentuvaisuus: postitaidetta ymmärretään – ´toisaalta´ – onhan se ´hauskan hassua´ ja ´sen aiheita on sika ja kalju pää ja miltä nenä näyttää´ – tosin kuuluu kyllä lisätä, että ´kuka tuollaistakin viitsii´ ja ´mitähän se tulee maksamaan´. Tavallisinta on kuitenkin, että postitaiteesta vaietaan. Se ei ole Suomessa kulttuurisivukelpoista.”

Kytöhonka havaitsi postitaiteen hyljeksimisen ja mäkihypyn välillä yhteyden: ”Postitaide, mail art, on nykytaiteen merkittäviä liikkeitä. Se tunnetaan ja tunnustetaan kaikkialla teollistuneessa maailmassa ottamatta lukuun protestanttisia mäkihyppymaita.” Yksi syy siihen, miksi tietyt kulttuuripiirit väheksyivät postitaidetta, oli se, että liike vierasti kaupallisuutta. Kytöhonka kirjoitti Optimism-näyttelyn julkaisussa: ”Kaupallisuudesta ei postitaiteessa näy vilaustakaan. Siellä ei tunneta nimi- eikä tavaramerkkitaidetta, ei muoteja eikä taidesuuntia. Postitaiteessa ei jaeta gallerioitten paineita eikä myötäillä niin sanottujen taiteentuntijoiden kaanonia ja indeksiä.” Kytöhonka oivalsi kaupallisuuden ja oman aikansa valtakritiikin yhteyden. Jos postitaiteen teokset olisi hinnoiteltu myytäväksi, ne olisivat todennäköisesti nostaneet liikkeen arvostusta.

”Postitaiteen parissa tehdään myös taidesalkkuja. Ne lähetetään kaikille niille 65:lle tai sadalle, jotka ovat lähettäneet taidesalkun kokoajalle 65 tai sata työtään. Salkut ovat joskus niin perinteisen upeita, että sijoittajat olisivat valmiit niistä maksamaan ja valtakriitikot ymmärtäisivät kehua, jos vain salkut olisivat kaupan.” (Optimism-näyttelyn julkaisu)

Takalo-Eskola toisaalta taas koki, että Optimism-näyttely muutti Suomessa myönteisemmäksi ryppyotsaisenkin kulttuuriväen suhtautumista postitaiteeseen: ainakin se sai paljon huomiota, ja siitä kirjoitettiin useissa lehdissä. Kytöhonkakin oli innolla mukana vielä Postipamaus-näyttelyn järjestelyissä, joka toteutui hänen kuolemansa jälkeen Nykytaiteen museossa Helsingissä 19.11.1992–27.1.1993.

Postitaide ja internet

Nykynäkökulmasta on mielenkiintoista havaita, että postitaiteessa on useita piirteitä, jotka tuovat mieleen internetin ja somen vapaan tiedonvälityksen. Ne ovat samalla tavoin avoimia ja vapaita julkaisukanavia, joissa kaikki saavat teoksensa näkyville ja mielipiteensä kuuluviin.

Tälläkin rintamalla Kytöhonka oli edelläkävijä. Postitaiteen keskeiset ajatukset olivat läsnä myös muualla Kytöhongan tuotannossa. Kun hän sai runogeneraattorinsa San Franciscossa ylläpidettyyn tietoverkkoon ja kirjoitti Tietokone-lehdessä (4/1991): ”Tuollainen muhevasti kuumottava komposti, yhteisrunoelma, on siis kasvanut PoemStarin päälle. Se ei ole perinteistä mail artia, vaan E-mail artia, sähköpostitaidetta.”

Verkon avoimuus ja vapaus kiehtoi häntä kauan ennen kuin netti yleistyi: ”Ihmiset kertoilevat modeemeitse PoemStarin äärellä kuin leiritulilla muinoin, luovat uudenlaista folklorea, taidetta jossa tekijänoikeuksille ja auterin palvonnalle ja muille kotkotuksille on annettu huutia.”