äänirunous

Kirjallisuushistoriallisesti ääneen perustuvan runouden esittäminen on edeltänyt tekstimuotoista runoutta. Usein äänirunoudella kuitenkin viitataan erityisellä tavalla äänteitä, äänenpainoja, rytmiä, musiikillisuutta ja muita kielen auditiivisia elementtejä hyödyntävään runouteen. Tällaisessa runoudessa äänenkäyttö ja rytmi ovat keskeisessä osassa. Runon sisältö ei ole aina palautettavissa kielen semanttiseen (merkitysopilliseen) merkitykseen ja äänirunous lähenee siinä mielessä äänitaidetta sekä musiikkia. Äänirunous voidaan ymmärtää minä tahansa ääneen luettuna runoutena sisältäen esimerkiksi  äänimuotoiset runotallenteet ja esitetyn runouden perinteen.

Äänipohjainen runous voi olla myös osallistavaa; esimerkiksi Jim Andrewsin Oppen Do Down on äänirunogeneraattori, joilla lukija voi itse luoda erilaisia äänimaisemia ääniä yhdistelemällä.  Äänirunoudella on yhteys myös videorunouteen, jossa ääntä käytetään usein keskeisenä elementtinä. Lisäksi ääni voi toimia yhteistyössä tekstipohjaisen runon kanssa, esimerkiksi Milka Luhtaniemen ja W:n teoksessa Neljä koetusta pysyä.

Muistiinpanoja:

• varsinainen äänirunous ja ääneen luettu runous
• yhteys musiikkiin ja äänitaiteeseen
• Läheisiä lajeja myös lavarunous, spoken word, rap (vrt. esitys)
• suullinen perinne, auditiivisuus kaikessa runoudessa, rytmillisyys
• Kirjallisen ja suullisen esityksen suhde, performatiivisuus
• Onko teksti runoutta ilman semanttisesti ymmärrettävää kieltä? Voiko rytmi olla runoa?
• Saila Susiluoto ja Antti Nykyri: Oratorio (https://oratorio.fi/kuuntele/), paikkasidonnaisuus
• Nokturnossa myös esimerkiksi Jouko Kivinen, Kosma Sahlman, Tero Nuolio: Melulankku | Noiseboard
• Brian. M Reed: ”But – what is a poem? Is it something heard? Overheard? Performed? Read silently on the page? Or, as Susan Stewart has argued, is it ultimately corporeal, a bodily rhythm […]?” (Perloff, 270)

Lisälukemistoa: 

• Marjorie Perloff (ed.) 2009, The Sound of Poetry / The Poetry of Sound. Chicago: The University of Chicago Press.