Nokturnon vuoden 2020 ensimmäisen numeron on kuratoinut runoilija ja digitaaliseen kirjallisuuteen erikoistunut kirjallisuudentutkija Matti Kangaskoski. Alan kansainvälisiä huippuja esittelevässä numerossa on mukana teoksia neljältä eri tekijältä – kaksi teoksista saa ensijulkaisunsa Nokturnossa!Tässä pääkirjoituksessa Kangaskoski kertoo valintojen taustoista ja antaa avaimia monimuotoisten teosten lähestymiseen. Sukella mukaan!
Tässä Nokturnon vieraskuratoimassani numerossa on neljä anglo-amerikkalaista teosta – tai teosrypästä – ja tekijää. Ne ovat Ian Hatcherin Rumble Pak, Pip Thorntonin {poem}.py, Stephanie Stricklandin Ringing the Changes ja Liberty Ring! sekä Blast Theoryn Karen.
Jonkin aikaa tasapuolisuus- ja monipuolisuuskysymyksiä pohdittuani luovutin ja päädyin yksinkertaisimpaan valintakriteeristöön: koska olen vieraskuraattori, toimin filtterinä ja valitsen omien mieltymysteni perusteella sellaisia teoksia, joista uskon Nokturnon lukijoiden iloitsevan. Pidin myös tärkeänä, että voisin hyödyntää tutkimukseni kautta löytämiäni teoksia ja tuntemiani tekijöitä, joita Nokturnolle kuvittelemani lukija ei todennäköisesti olisi vielä kohdannut.
Jokainen numeron teos on upea ja itsenäinen taideteos, mutta niillä on myös jotakin yhteistä. Niitä yhdistää erilaisten mediamuotojen ja ajattelumuotojen yhteentörmäys ja tästä törmäyksestä syntyvä ajatuksellinen ja kokemuksellinen kuhina. Näitä yhteentörmäyksiä ovat esimerkiksi painetun runouden ja ohjelmoituvuuden, orgaanisen ja digitaalisen elämänmuodon, kulttuuristen käyttöliittymien logiikan ja runouden arvon sekä elämänvalmennuksen, push-ilmoitusten ja teatterin yhteentörmäykset. Tarkemmat kuvaukset löytyvät alta. Kuvaukset sisältävät jonkin verran selitystä, ts. esitän myös omia tulkintojani, joten jos et halua lainkaan ehdollistua etukäteismielikuville, hyppää suoraan teossivuille (mutta palaa myöhemmin, toivottavasti, teoskuvauksiin). Kiitokset Nokturnolle vieraskuratoinnin mahdollisuudesta ja tekijöille numerossa mukanaolosta. Tervemenoa tutustumaan teoksiin!
I.
Ian Hatcherin aivan uutta, Nokturnossa ensiesityksensä saavaa teosta Rumble Pak voi lukea ainakin kahdella eri tavalla: katsella sääikoneita pyörittävää pelikonetta ja lukea tekstiä ruudulta tai kuunnella Hatcherin luentaa.
Suomessakin Runokuussa 2016 vieraillut Hatcher on tehnyt pitkään esityksiä, joissa hän kehollistaa digitaalisen ja orgaanisen elämänmuodon ristivedon ja yhteensoljumisen. Hatcher puhuu ja toimii esityksissään kuin ohjelmoitu puhesyntetisaattori – ilman lisättyjä efektilaitteita. Teosten digitaalisen kehollistumisen kannalta on olennaista, että Hatcher on sisäistänyt äänenpainot, tavujen pituudet ja artikulaation niin, että voi imitoida konetta, joka yrittää imitoida ihmisääntä. Tätä voi katsoa Hatcherin kotisivuilta tästä. Samankaltainen neuvottelu tapahtuu painetussa runoteoksessa Prosthesis (2016), jossa kirjoitettu kieli sekä koodin ja digitaalisten käyttöliittymien logiikat ovat neuvottelutilanteessa keskenään. Tällä tavalla orgaanisen tai luonnollisen – tarkoitan tällä ihmisten arkikieltä – kielen ja ajattelutavan sekä digitaalisen logiikan erot ja yhteneväisyydet piirtyvät, usein huumorin kautta, esiin. Efekti on juuri sillä tavalla vieraannuttava, joka paljastaa tutusta maailmasta jotakin uutta.
Nyt Nokturnossa esitellyn teoksen lähtökohtana on toisenlainen neuvottelu koneen kanssa. Se käsittelee tietynlaista toisteista pakoa tai katoamista omasta ruumiistaan ja ympäröivästä maailmasta – tilaa, joka on kuin luovan flown pimeä puoli, jossa flow-tila kaappautuu ja pelaaja imeytyy tekemiseensä niin, että maailma unohtuu ja katoaa. Teoksen idea, kuten Hatcher minulle kertoi, on syntynyt live-performanssiryhmä Lucky Pierren kanssa työskennellessä.
Natasha Dow Schüll, jolle teos on omistettu, kuvailee tätä flown pimeää puolta termillä ludic loop. Ihminen jää kiinni toisteiseen toimintaan, jossa ei tavallaan ole mitään todellista palkintoa, eikä huomion kohde ole luuppiin jumiutuneelle edes erityisen tärkeä, mutta silti tästä luupista, jumista itsestään, tulee nautinnon kohde. Jumista syntyvä nautinto on kuitenkin tavallaan tyhjä, tai ainakaan se ei jätä jälkeensä merkityksellistä oloa. Tässä mielessä se muistuttaa riippuvuudesta syntyvää toimintaa. Ei ole vaikea kuvitella tätä jumia omalle kohdalleen: aina uuden tv-sarjan jakson pyörähtäminen käyntiin, sosiaalisen median tarjoama jatkuvasti uusiutuva kuvien, videoiden ja juttelun virta, johon voi jumittua tuntikausiksi. Puhumattakaan mobiilipeleistä, joiden latausmäärät ja pelaustunnit lasketaan miljardeissa.
Hatcherin teoksen yksikätinen pyörittää säähän liittyviä ikoneita ja liittää näin toisteisen pyörityksen ja luuppiin jumittumisen sääilmiöihin. Näin poikkeuksellisen lämpimässä Helsingin tammikuussa ei voi olla ajattelematta ihmisen aiheuttaman säänmuutoksen ja tarpeettoman (?) transsimaisen jumittamisen välisiä kytköksiä. Hatcherin teos käsittelee tätä tuttua ja jokapäiväistä, mutta ei vähämerkityksistä, ilmiötä mielestäni äärimmäisen koskettavasti. Sitä paitsi yksikätisen pyöritystä voi jäädä seuraamaan pitkäksikin aikaa, sillä kuka tietää, ehkä jo seuraavalla pyöräytyksellä tulee viiden rivi oikein.
II
Törmäsin Pip Thorntonin käsitteellis-poeettiseen {poem}.py -teokseen Electronic Literature Organisationin konferenssissa Corkissa viime kesänä (2019). Se oli esillä The Glucksman –taidemuseossa osana konferenssin mediafestivaalia. Päältä katsoen teos tuuttaa kuitteja kuittitulostimesta tasaisin väliajoin, ja kun kuitteja katsoo lähemmin, ne näyttävät tältä
–
Sattumalta siinä teosta ounastellessani kone tulosti Eeva Kilven englanniksi käännetyn runon He Stepped Inside My Door, jonka sanojen yhteenlaskettu hinta on 14.22 puntaa. Mitä tämä hinta siis oikein tarkoittaa?
Teos on leikkisän intermediaationsa (kassakuitti+runo) lisäksi kielellisen kapitalismin kritiikki. Se käyttää Google AdWords -suunnittelutyökalua laskeakseen runojen sanoille niiden rahallisen arvon. Laskutoimitus toimii niin, että aina kun Googlen hakukoneella tehdään sanallinen hakutoiminto, käydään pieni huutokauppa, jonka perusteella hakutulokset näytetään. Huutokaupan voittanut hakutulos ilmestyy ensimmäisenä hakutuloksiin pienen ”mainos”-tekstin kanssa. Jos ja kun mainosta klikataan, Google tekee voittoa. Tämä voitto muodostaa valtaosan Googlen tuloista ja sitä voidaan hyvällä syyllä kutsua lingvistiseksi kapitalismiksi, kuten Thorntonkin Frederic Kaplania seuraten tekee. Kun {poem}.py:n kuitti printtautuu analogisena luettavaksi, siinä on konkreettisessa ristivalotuksessa runon sanojen rahallinen arvo ja niiden poeettinen arvo vierekkäin.
Tosin on mainittava, että runo, joka kuitissa näkyy, on pikemminkin siinä käytettyjen sanojen esiintymisjärjestykseen laitettu lista, jossa jokainen sana esiintyy kerran, ja ensiesiintymisessä kyseisen sanan kokonaislukumäärä on mainittu, kuten saman tuotteen lukumäärä kauppakuiteissa. Kuitti on siis toisenkinlainen pelkistys, jossa sanoja on turha toistella ja toisaalta lukijan on itse aseteltava toistettavat sanat oikeisiin/haluamiinsa kohteisiin.
Lukija voi verrata runokuittia alla olevaan suomenkieliseen versioon, jonka löysin Goodreads-sivustolta. Mainitsen lähteen siksi, että Thorntonin runokuitteja tuottava ohjelmakin hyödyntää ainoastaan verkossa vapaasti saatavilla olevaa runomateriaalia.
“Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.
Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.”
Runokuitteja lukemalla voi tehdä aivan erityislaatuista yhteiskunnallista analyysiä. Esimerkiksi Leonard Cohenin tai Raymond Carverin runoja lukemalla ja niiden sanojen rahallista arvoa vertailemalla voi yrittää päätellä, miksi vaikkapa sana ”will” on muita sanoja kalliimpi. Se johtuu siitä, että ”will” liitetään testamenttiin ja tämä on kaupallisille toimijoille tuottava markkina-alue. Carverin runossa kalleimpana erottuu kahdesti toistuva ”beloved”, jonka myös voi kuvitella viittaavan tuottavaan ja kilpailtuun markkinakontekstiin. Lisää kielellisestä kapitalismista ja Thorntonin teoksesta voi ja kannattaa lukea Pip Thorntonin kotisivuilta tästä.
Lopuksi mainittakoon vielä, että {poem].py:n implikaatio on totuus siitä, kuinka merkittävä asia hakutulosten listan kärjessä oleminen on. Tämä ei rajoitu sanoihin, vaan koskee myös kulttuurisia tuotteita, kuten kirjoja, elokuvia, lauluja, tauluja, esityksiä, jotka yrittävät nekin kaikin keinoin päätyä listan kärkeen, oli se google-haku, kirjakaupan verkkosivujen aloitussivu, sosiaalisen median tykkäyshierarkian kärki tai näkyvyys/kuuluvuus vaikkapa radiossa. Tämän logiikan ja sen vähittäisen omaksumisen kauhu syntyy siitä, että kulttuurista arvoa mitataan jo nyt ja tullaan mittaamaan enenevässä määrin – tietoisesti tai epätietoisesti – näkyvyyden kautta ja kilpailu lyhyen huomiojänteen avulla tietopaljoudessa luovivien affektiklikkailijoiden huomiosta on raadollisen kovaa. Mitä tämä tekee kulttuurisille tuotteille muotoineen ja sisältöineen? Thorntonin runokuitit ovat kuin kaiku tulevaisuudesta, etiäinen, ennekuva, kulttuurinen läpivalaisu.
III
Stephanie Stricklandin uunituore, massiivinen teos Ringing the Changes on niin ikään käsitteellis-poeettinen. Nokturnolla on kunnia saada aivan oma osionsa, jota ei löydy sellaisenaan mistään muualta. Sain itse valita nämä viisi sivua teoksen vaihtoehtoisesta versiosta. Lisäksi Nokturnon lukijat pääsevät ensimmäisinä käsiksi Liberty Ring! –teokseen, painetun kirjan digitaaliseen oheissovellukseen, josta lisää tuonnempana.
Ringing the Changes on monella tavalla ihanasti hämmentävä: se käyttää muotopohjanaan vanhaa englantilaista kellonsoittometodia, jossa seitsemän kellon kaikki mahdolliset soittojärjestykset käydään läpi niin, että yksikään niistä ei toistu. Näin ”muutoksia” (change) on 5040 ja niiden läpi soittaminen kestää reilun kolme tuntia. Jokaiselle kellolle on oma soittajansa. Jo tästä ymmärtää, että kellon soittaminen vaatii valtavasti muistia, keskittymiskykyä ja soittotarkkuutta, kun pitää opetella ulkoa kaikki 5040 muutosta ja soittaa omaa kelloaan, joka voi painaa jotakin 500 kiloa, optimaalisesti jopa 20 millisekunnin tarkkuudella (riippuen kellojen lukumäärästä). Kellonsoittoa voi katsoa teoksen kustantajan sivulta tästä.
Kellonsoittoanalogian kanssa meidän on kulkeminen painettuun runoteokseen, joka ottaa muodokseen seitsemän kellon matemaattisesti kulkevat muutokset, tosin esittää niistä vain ensimmäiset 161. Kellon äänen sijaan kirjassa on tekstiä, ja jokaisen kellon tekstipaikalla on 23 eri äänikerrosta tai sävyä (overtone). Nämä äänikerrokset on ohjelmoitu ilmestymään kelloihin satunnaisjärjestyksessä. Eli seitsemän kelloa ja jokaisessa kellossa 23 tekstiä. Muutokset alkavat järjestyksellä 1, 2, 3, 4, 5, 6, 7 ja etenevät siitä 161 muutoksen verran, joka on seitsemän kertaa 23 tekstiä, eli jokainen teksti ilmestyy seitsemän kertaa. Lisäksi jokaisella ”kellolla” on oma teemansa, lähtökohtansa ja lähteensä. Lähteikseen Strickland itse mainitsee esimerkiksi seuraavat: Sha Xin Wei, Simone Weil, Sylvia Wynter, Hito Steyerl, ja Yuk Hui.
Miksi moinen operaatio? Oma tulkintani on, että teos käsittelee lukemista, testaa huomiokyvyn rajoja, ymmärtämistä ja ihmisen agentuuria. Tekstipätkät käsittelevät politiikkaa, teknologian ja ihmisen yhteiseloa ja muita filosofisia kysymyksiä ja ovat kiinnostavia sellaisenaankin, mutta teoksen muoto aukeaa kunnolla vasta pitkässä mitassa. Samalla tavalla kuin kellonsoitto, tämän tekstin lukeminen vaatii paneutumista ja osallistumista sen nostamien kysymysten ajatteluun. Sen toistamisen rakenne, joka ei siis kuitenkaan toistu kertaakaan samanlaisena, testaa yhtäältä sitä, miten yksittäisten tekstien merkitykset muuttuvat, kun ne asetetaan seitsemän kertaa uuteen kontekstiin – mutta toisaalta, ja minusta kiinnostavammin, tämä muoto mahdollistaa uudelleenlukemisen tutkimisen herkullisella tavalla. Ensimmäisen 23 sivun jälkeen, kun kaikki seitsemän kellon eri tekstit ovat ilmestyneet kerran, ne alkavat ilmestyä uudestaan. Joitakin ei muista lukeneensa ollenkaan, toiset muistaa paremmin. Vielä muut näkee aivan eri tavalla, ja niiden merkitys avautuu huomattavasti syvemmin kuin aiemmin. Kun mennään vielä pidemmälle, niille on yhä helpompi löytää selityksiä ja tulkintoja. Samaan aikaan tekstipätkien esittämiä ajatuksia ja kysymyksiä joutuu pohtimaan aina uudestaan ja oma ajattelu sekä asenne niitä kohtaan muuttuvat. Uudelleenlukeminen pelastaa tekstin toistolta, kuten Roland Barthes toteaa S/Z:ssa. Jos ei lue uudelleen, lukee saman tarinan kaikkialla.
Henkilökohtaisesti koin jonkinlaista rauhaa tekstien äärellä. Niiden toisteisuus on kuin aalto joka huuhtoutuu rantaan ja läiskähtää mieleeni. Uudelleenlukeminen on nautinto, jota ei liian usein saa itselleen järjestettyä. Samoin kuin kellojen soittaminen vaatii pitkäjänteistä keskittymistä, niin myös tämän teoksen lukeminen.
Kuten mainittu, teokseen voi tutustua myös digitaalisen Liberty Ring! –sovelluksen kautta. Tässä versiossa on 23:n tekstin sijaan 11 tekstiä, ja lukija voi aina aloittaa uuden muutoksen soittamisen painamalla kelloa itse. Ympyrän muotoon asetetut kellot myös visualisoivat hyvin muutosten muuttuvan järjestyksen soitettaessa. Tekstit ovat painettua teosta selkeämmin sidottu nykypäiväiseen yhdysvaltalaiseen poliittiseen kontekstiin, ja, kuten painetunkin teoksen kelloissa, niissä on tekstiä lukuisista eri lähteistä, kuten esimerkiksi: Achille Mbembe, Benjamin Franklin, Carolee Schneemann, Emily Apter, Frederick Douglass, Herman Melville, Joan Retallack, Keller Easterling, Samuel Taylor Coleridge, Shu Lea Chang, Stephanie LeMenager, The Framers.
Nokturnossa julkaistavien uusien töiden lisäksi suosittelen lämpimästi tutustumaan Stricklandin muihinkin teoksiin jo kolmen vuosikymmenen ajalta hänen kotisivuillaan.
IV
Blast Theoryn Karen on teos, jonka muotoista en toista ole digitaalisen kirjallisuuden kentällä kohdannut. Karen poikkeaa kolmesta muusta teoksesta monella tavalla. Yksi on sen muoto, joka yhdistää mobiilisovellusten logiikan, elämänvalmennuksen konseptin ja teatterin. Pikemmin kuin digitaalista runoutta, se on interaktiivista digitaalista draamaa. Teen Karenin kohdalla poikkeuksen myös suhteessa sen esittelyyn: siinä missä käsitteellisten töiden esittely avaa niiden taustaa ja toimintaperiaatetta, Karenin kaltainen teos on parhaimmillaan, kun siitä ei tiedä etukäteen liikaa.
Sanotaan kuitenkin sen verran, että Karen on elämänvalmentaja, life coach, joka ottaa minun elämäni, itsemääriteltyjen päämäärien mukaisesti, parannettavakseen. Erityistä ja mielestäni nerokasta tässä teoksessa on se, että se tapahtuu muutaman minuutin pätkissä parin viikon aikana, riippuen hiukan omasta osallistumisnopeudesta. Se luo siis oman lukuaikansa. Lisäksi sovellus käyttää ilmoitusten logiikkaa tavalla, jota olen jo melko pitkään kaivannut digitaaliselta kirjallisuudelta, mutta joka ei vieläkään tunnu olevan – ainakaan yleistä. Push-ilmoitusten ja sessioiden muoto mahdollistaa älylaitteille ominaisen toimintatavan käyttöönottamisen. Tämä on minusta olennaista, sikäli kuin halutaan tehdä kirjallisia teoksia näille laitteille. Mikä tahansa uutissivusto ja sosiaalinen media haluaa ilmoittaa meille, kun jotain uutta tapahtuu, joten miksipä ei kirjallinen sovellus.
Kuten kuvakaappauksesta voi aavistaa, melko pian alkaa vaikuttaa siltä, että Karen ei olekaan ihan tavallinen elämänvalmentaja – tai koska minulla ei itse asiassa ole kokemusta elämänvalmennettavana olemisesta, sanotaan, että Karen ei vaikuta täysin ammattimaiselta. Jokainen soittakoon Karenille itse ja nähköön sitten, kuinka asiat siitä etenevät. Joka tapauksessa lukija-valmennettava pääsee osalliseksi paljon enemmästä kuin ehkä haluaisi.
Teemoiltaan Karen luotaa intiimin ja ammattimaisen, utelun ja vakoilun sekä yksityisen ja julkisen rajoja. Lisäksi se rakentaa edetessään lukijastaan psykologista profiilia, jonka saa hankkia lopuksi halutessaan itselleen. Blast Theory suunnitteli Karenin sovelluksen yhteyteen tapahtumaa, johon se kutsuisi teoksen lukijoita, ja käyttäisi tapahtuman esityksessä lukijoistaan keräämiä tietoja hyväkseen. Tapahtuma jouduttiin perumaan lainopillisista syistä, mutta voimme silti kuvitella teatteriesityksen, jossa tekijät tietävät jokaisesta yleisön jäsenestä kaikenlaista. Blast Theorylla on pitkä luettelo kiinnostavia projekteja ja myös mahdollisuus taiteilijaresidenssiin. Suosittelen tutustumaan.
*
Tämän numeron vieraskuraattori on runoilija ja tutkija Matti Kangaskoski. Hänen teoksiinsa lukeutuvat Tältä sinusta nyt tuntuu (2012; Teos), Sydänmarssi (2014; Teos), Pääkalloneuvottelut (2017; Teos), ja maaliskuussa ilmestyvä runoteos Johdatus pimeään (2020; Teos). Kangaskoski tutkii jokapäiväisten digitaalisten käyttöliittymien kulttuurista logiikkaa ja sen vaikutusta arvoihin, ajatteluun ja muotoihin erityisesti kirjallisuuden saralla. Tällä hetkellä Kangaskoski työskentelee Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa nimikkeellä Postdoctoral Fellow in the Arts.
ps. Haku Nokturnon vuoden 2020 digitaaliseen residenssiin on nyt auki. Lisää tietoa löydät täältä.