“Seuraa, oi lukija, omaa polkuasi ja anna ennakkoluuloillesi valta”
– Nagauta 33, Venetsialainen sarja (Nagauta 32-71)
Valtakunnat on rakennettu vetten päälle, ruotsinlaivankin kokoiset. Ja mitä valtakuntien alle on rakennettu – kertoo venetsialainen arkkitehti Arto Kytöhongan Venetsialaisessa sarjassa (1987):
“Ja tämän minä sinulle erittäinkin sanon:
oikeudenmukaisuus,
tasavertaisuus, ihmisarvon
kunnioittaminen,
väkivallattomuus, yhteisöelämän
suojelu ynnä vaaliminen,
solidaarisuus, kaltaisuus.
Sekä rauha. Ovat
niitä kulttuuri-nimisen kasvatuksen
kulmakiviä, joita te ette löydä yhdes-
täkään minun talostani. Ette ainoasta-
kaan aatoksesta tai croquis’sta joka on
lähtöisin piirustuslaudaltani.”
(Nagauta 32)
Arkkitehti tarkoittaa, että on suunnitellut taloja sotaa, ei rauhaa varten. Hänen puheensa jäsentää Kytöhongan Venetsialaista sarjaa. Puheen sävy voi olla kuten parhaallakin sinuhella – vanhus muistelee panojaan, lapsuuttaan, miehuutensa hankkeita varsin tietoisena omasta hiipumisestaan ja ihanteettomuudestaan. Väliin kuitenkin sekoittuu muita ääniä, niitäkin, jotka nukuttavat lastaan sängynlaidalla parastaikaa.
*
Venetsialainen sarja julkaistiin vuonna 1987. Aika oli vaurasta, ja vielä jatkui sellaisena. Suomi oli hiljalleen muuttunut kehitysmaasta ja takahikiästä osaksi maailman talousjärjestelmää. Venetsia taas oli vielä 1700-luvulla yksi maailman vauraimpia kolkkia. Sen suuruuden ajat olivat tuolloin jo takanapäin, mutta maine ei ole kadonnut vieläkään. 1900-luvun kirjallisuudessa Venetsiaa on käytetty rappion, turmion ja kuoleman motiivina. Suomen talous vajosi historian todistuksen mukaan vasta 1990-luvun alkupuolella. Venetsialaisen sarjan aika on siis hyvinvointivaltion vahvistumisen ja juppikulttuurin nousun kulta-aikaa.
Kytöhonka oli ryhtynyt julkaisemaan kirjojaan itse. Ehkä se oli, ja on, ainoa tapa tehdä taiteellisesti tinkimätöntä työtä, jonka puitteissa pystyy toteuttamaan hyvinkin vaikeita asioita. Venetsialaisen sarjan muoto on hankala hahmottaa lukijalle, joka 1980-luvun todellisuudessa oli tottunut lyhyisiin, lyyrisiin ja tiukan suomenkielisiin runoihin. Kirjan tekstien pituus ja muoto vaihtelevat, numeroidut runot muodostavat löyhää sarjaa, kielen rekisteri vaihtelee matalasta korkeaan, vanhahtava kieli, puhekielisyydet ja monimielisyydet vaihtelevat nopeasti.
*
Kytöhonka nimesi runonsa “nagautoiksi”. Sana on japania ja merkitsee ’pitkää laulua’. Sana juontuu kabuki-teatterin piiristä. Valinta tuo nopeasti mieleen amerikkalaisrunoilija Ezra Poundin Cantot, eli laulut, joita hän kirjoitti vuosikymmeniä: ensimmäiset 1910-luvulla ja viimeiset ennen kuolemaansa 1960-luvulla. Hän hioi muotoa koko elämänsä. Kytöhongan nagautat vaikuttavat samantapaisen hankkeen hedelmiltä.
Poundin mukaan canton täytyy voida esittää historiaa ilman, että se on kertomus tai romaani. Sen pitää pystyä vetämään sisäänsä kaikki aiheet, sen täytyy voida syödä mitä vaan, kuten Matti Pulkkinen on romaanista sanonut. Lopulta sen muoto juuri cantona seuloo kelvollisen ja kelvottoman aineksen. Vaikka muodolle mikään ei periaatteessa ole vierasta, on se silti saatava toteutetuksi sen omilla ehdoilla. Poundin mukaan vasta tämä paradoksi tekee tekstistä juuri canton. Ajatus johtaa hitauteen ja vaikeuteen, sen johdosta syntyy saumoja ja säröjä. Sen näkee vain silmäämällä, kieli vaihtuu äkkiä toiseksi ja yhtä nopeasti kolmanneksi. Kytöhongan nagauta sisältää enimmälti suomea, mutta myös ruotsia, englantia, saksaa, latinaa, italiaa. Pelkästään canto-tyyppisen runouden alalla Kytöhongan nagautat ovat radikaaleimpia muunnoksia, joita Suomessa on tehty.
Kytöhonka kirjoitti aikanaan kirjallisuutta, jollainen on tullut meillä mahdolliseksi vasta 2000-luvun puolella. Siksi varmaan pienipainoksiset omakustanteet hävisivät, ja Kytöhonka on “löydetty” vasta viime vuosina uudelleen. Näin väittäessäni otan huomioon hänen postitaiteensa (mail art), digitaalisen runotuotantonsa ja myös perinteisesti kirjoitetun lyyrisen tuotannon. Keskityn nyt jälkimmäiseen, jota, kuten 2000-luvun kokeellista runoutta, leimaa yhtäaikainen pyrkimys moniaineksisuuteen, nopeaan vaihteluun korkean ja matalan välillä, tietoisuus kielestä ja toisaalta ankara pyrkimys määrätä kokonaisuutta.
**
Kytöhongan nagautat eivät toki ole kopiota Poundin cantoista. Hän on oleellisesti muissa maailmoissa, yhteistä on runon mieltäminen pitkäksi, mahdollisimman rajoittamattomaksi, sekä kirjoittajalleen ja lukijalleen haastavaksi muodoksi. Yhteistä on myös Venetsia – mutta tämän yhteyden tutkiminen muodostaa jo oman kysymyksensä. Tällä haavaa riittänee sanoa, että kaikessa kummallisuudessaan Venetsia on tavallinen aihe. Kirjallisuudessa se merkitsee yleisesti paitsi itseään, myös rappion, kuoleman, valheellisten kulissien, järjettömän haaskauksen ja ihmiskäsin rakennetun mahdin ja kauneuden katoamista. Se on kuin pieni laboratorio, jossa kulttuurin elinvoiman tuho on jo tapahtunut ja elämä jatkuu kuitenkin, vaikkakin banaalissa muodossa, turistivirtojen elämänä. Jo Thomas Mannin Kuolema Venetsiassa (Der Tod in Venedig, 1912) käsittelee samoja teemoja.
Venetsiaa käytetään merkitsemään paljon muuta kuin itseään. Poundille se oli tullut kotikaupungiksi, kuten monille amerikkalaisille 1900-luvun puolessavälissä, Kytöhongan Venetsialaisessa sarjassa se on historiallinen allegoria. Jos valtio olisi laiva? Tai kelluva kaupunki. Las Vegasissakin on kulissi-Venetsia.
**
Eräässä mielessä Venetsialainen sarja on vapaasti jäsennetty eeppinen runoelma ajastaan, mieshahmosta (ihmisen hahmosta?), venetsiankaltaisen ihmeen tavoittelusta ja sen väistämättömästä kääntymisestä rappioksi. Mutta nämä ovat suuria kysymyksiä, joita paremmin voi kiinnittää huomionsa myös pieniin, kuten lapsuusmuistoihin, dialogeihin, puhuttelun kuviohin ja lemmenaiheisiin.
Päällimmäisenä huomaa helposti Venetsialaisen sarjan kyynisen ja resignoituneen katsannon. Sen helposti huomaa päällimmäisenä, mutta silti se on paremminkin osa kirjan pintaväreilyä kuin sen sanoma. Kyseessä voi olla ilkikurinen tulkinta Paavo Haavikon lyriikasta. Jo vuosikymmeniä Haavikon runokuvaan ja historialliseen anakronismiin rakentuva ylevä tyyli oli ollut merkittävä viitepiste suomenkieliselle lyriikalle. Venetsialaisen sarjan suhde tähän perinteeseen on parodinen, mutta se on myös täysin kotonaan haavikkolaisessa kielessä ja maailmanrakennuksessa.
Sen sijaan, että mittelisi Haavikon alalla, Venetsialainen sarja viljelee Haavikon tyyliä ripotellen ja murtaen. Sen äänestä on paha puhua millään yksinkertaisella luonnehdinnalla, mutta resignoituneen asenteen välityksellä se tuntuu irtaantuvan suomalaisesta maskuliinisesta perinteestä – sekä halliten sen historiapiintyneisyyden ja puhtaaksiviljellyn, rytmisen kieliopin että sanoutuen siitä irti kasvattamalla sen viereen jotain muuta. Tietyssä mielessä Venetsialainen sarja on yksi virstanpylväs kotimaisen kirjallisuuden vallan ja rappion analyysissa, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisestä Haavikon bysanttilaisiin runoihin. Etäännytetyt henkilöt puhuvat omasta ajastaan, kuten usein sanotaan Waltarin historiallisista romaaneista.
**
Venetsialaisen sarjan keskushahmo on nimeltään Omo. Nimen merkityksen ääreen on syytä pysähtyä hetkeksi. Se on italiankielinen prefiksi, joka tarkoittaa “samaa”, mutta venetsian murteessa se tarkoittaa ihmistä – tai miestä (kuten italian uomo). Omo on myös pesuainemerkki. Muodollisesti sana on palindromi, sama etuperin ja takaperin luettuna. OMO on myös visuaalisesti sama edestakaisin, O ja M ovat symmetrisiä merkkejä.
Vaikuttaa siltä, että nimi tekee keskushenkilöstä paremminkin tilan kuin hahmon. Etymologiaa seuraten: jos Omo on sama, jos hän on mies tai ihminen (kuten tavallisesti kielissä, jotka erottavat maskuliinin ja feminiinin, ihminen on maskuliini), hahmo luo kohtalon, jonka kuka tahansa voi nähdä itsessään tai ajassaan. Se usuttaa universaalisuuteen, häneen voi käydä sekä alusta että lopusta, sana ei muutu. Omo on kävelevä anakronismi, joka liikahtelee ajassa ja voi ihailla videonauhoja kenraali Pattonista karthagolainen nainen käsipuolessaan. George S. Patton kuoli vuonna 1945 ja Karthago alkoi vaihtaa omistajaa ja rapautua 146 eaa alkaen. Kuitenkaan en ole tästä Omosta täysin varma. Runoutta katsotaan totunnaisesti puhujien, niissä kaikuvan kertojanäänen perusteella, mutta Venetsialainen sarja tuntuu olevan niin hajautettu, että Omo on paremminkin mikä kuin kuka. Ja se mikä voi olla kuka tahansa, sama, mies/ihminen.
**
Entä sitten kun mulla on se sinivalkopunapuketti.
Mitä mä teen sillä tässä puutarhassa. Mihin mä panen sen
käsistäni. Vien sisälle piiloon ja stikkaan sen vaasiin.
Ja missä silloin on tieto ja missä totuus.
Siinä että kukat ovat kauniita ja berberideae.
Ei faan. Ja juu faan: järjestelmällinen ajattelu
on aran ja uuraan tapa dekoroida. Muilla on
toinen tapa dekoroida, mutta
dekoroida kuin
dekoroida,
kiva muuttaa mikä on, katsoa miten yhdestä jär-
jestyksestä muokkautuu toinen järjestys
kun jaksaa olla järjestelmällinen.
(Ollakseni kaihoisa)
Lainaan tätä runoa Kytöhongan aiemmasta teoksesta Ollakseni kaihoisa, sillä se kertoo jotain Venetsialaista sarjaa jäsentävästä ajattelusta. Ollakseni kaihoisan horisontti on Yhdysvallat, “sinivalkopunapuketti” on USA:n värien kirjoma. Runo on mainio näyte Kytöhongan tyylistä. Sanasto on laaja. Loppupuoleltaan runo on nyrjähtämäisillään täydeksi nonsenseksi sanan “dekoroida” viemänä. Silti sillä on selvä symbolinen piste: on heinäkuun neljäs ja kukkapuketin värit ovat Yhdysvaltain värit. Puhujan neuvottomuuden kautta syntyy teesi: “yhdestä jär- / jestyksestä muokkautuu toinen järjestys / kun jaksaa olla järjestelmällinen.” Runon aktiivi- ja passiivimuotojen vaihtelu on hupaista, katse karsastaa. Ikäänkuin puhuja irrottaisi itsensä siitä prosessista, jossa toinen järjestys muokkautuu. Ja silti jonkun on jaksettava olla järjestelmällinen.
Venetsialainen sarja palaa tähän kukkakimppuun. “Katso, kukista voi toki sitoa muutakin kuin puketikin / tai oppikirjan i botanik.// […] // Kukista voi sitoa morsiollensa / sulho seppeleen, / voi punoa runo ja runoon tausta, / palmikoida keinun ja punoa juonen, kukista, / tai seppelehen, / kattaavuoteen ja peittää haudan. Järjestyksessä.” (Nagauta 67).
Kukkapuketti saa symbolisia yhteyksiä. Järjestys muokkautuu ihmiselämän vaiheista. Jos tahtoisi tulkita tähän kehityskaarta, voisi sanoa, että yksittäisestä kukkakimpusta irtaantuminen auttaa näkemään kukkakimppujen järjestyksen. Toinen järjestys voi olla myös täysin arvattava järjestys – kummemmastako sitten muka olisi kyse kuin rakkaudesta ja kuolemasta ja monesta järjestyksestä sillä välillä.
**
Tämän järjestelmällisyyden luonne näyttäytyy haavikkolaisen modernismin perinteessä, toisen järjestyksen ehdot murtavat puhdasta ja hallittua runopintaa jatkuvilla keskeytyksillä. Allegorinen universalismi täsmentyy ja tarkentuu. Eräs asteriskilla merkitty alaviite antaa tiedon toisesta järjestyksestä:
*fascismi, omaksuttu elämäntapa jota leimaa vaihtaminen ja harmonisen viestinnän
kuluttaminen (“mainitsi haastattelussa”, “näitkö eilen televisiosta”, “siitähän oli
lehdessäkin”, “suuresta vaalikeskustelusta vai”, sepä uutinen”) – Juontuu latinan sanasta
“fasciatus”, ’sidottu, niputettu yhteen’
(Nagauta 50)
Yleisten sanakirjojen mukaan fascismi oli ensimmäisen maailmansodan jälkeen Italiassa syntynyt kansallismielinen ja totalitaristinen poliittinen liike. Kytöhonka etsii sille tyystin toisen merkityksen, joka kohtaa historiallisen fasismin oikeastaan vain propagandan merkityksessä. Nagauta 50:n alaviite kuitenkin antaa sille pikemminkin samantapaisen merkityksen kuin on Marshall McLuhanin maailmankylällä – mediasisällöt, puheenaiheet niputtavat yhteen, eikä elämäntavan tarvitse sisältää muuta.¹ Kuitenkin tällainen pääasia saa levätä alaviitteessään, Venetsialainen sarja on vuotojen runoelma. Muuta, mahdollisimman muuta, kuin maailmanselityksiä. Ajankuvat syntyvät siinä sivussa. Paitsi että kai kukkakimppukin on fasciatus. Sidottu, niputettu yhteen.
**
Venetsialaisen sarjan “muu” on heleää, leikkisää ja merkityksessä dynaamista kieltä. Se ei tuota vaikutelmaa rautaisesta hallinnasta, jonka sisällä jännitteet syntyvät ja säilyvät. Merkitys on paremminkin purkautuakseen koko ajan, liike nopeaa säkeen stagnaation sijaan. Samoin jäykkä historiallinen allegoria joustaa jatkuvasti, kuten runoelman kieli vanhahtavasta aivan aikansa sanontaan. Venetsia ei ole tietyn aikakauden kaupunki, vaan paremminkin abstrakti tila, sekä kitschiä että merkityksen heijastelua, pyrkimys ymmärtää ja kirjoittaa sitä mitä maailmassa tapahtuu.
Runoelma sisältää juonteen venetsialaisesta retkikunnasta, joka oli varustettu tutkimaan Luoteisväylää. Lööpin tapaan kirjoitettu teksti Venetsialaisretkikunta luoteisväylälle (Nagauta 52) avaa omituisuuksien rihmastoa, joka jatkuvasti yhdistää Yhdysvallat (Oregonin, jossa Kytöhonkakin oleskeli) ja Venetsian. Venetsialainen Giovanni Caboto (myös John Cabot tai Zuan Chabotto) johti Englannin Henrik VII:n varustamaa retkikuntaa, jonka tehtävä oli etsiä luoteista meritietä Intiaan.²
Meri hallitsee, vesi. Lasten kylpyinä, venetsialaisen arkkitehtuurin “neptuniaanisena” perustana, lyyrisenä varantona. “Nagauta 60” listaa seikkoja “kun ovat hyväksi sydämelle”.
“Öinen matka. Ja jos vain niin soutuveneellä
Yli(tse tuulemattomuudella pyyhityn) lahden
Lohtu on surun kissa
rannalle jätetty Airojen silkeä sutra
pitkin veden pintaa
kuin soittaisi kastunutta
huilua Rakastajatarta joka
ymmärtää poistua ajoissa”
Kuten sanotaan, sisältöä ja muotoa ei ole erottaminen. “Ei käy meren ääntä hevin sanoin kirjoittaminen: para thina polusphloisboio thalasses” (Nagauta, 42).
*
Para thina polusphloisboio thalasses on Iliaan ensimmäisestä laulusta. Koko säe kuuluu Otto Mannisen suomentamana: “pois isopauhuisen meren äärtä hän ääneti astui”. “Hän” on pappi Khryses, jonka tyttären Khryseiksen Agamemnon ottaa sotavangiksi, ja ajaa Khryseksen pois tämän lunnaista piittaamatta. Kuitenkin Agamemnonin on palautettava Khryseis, koska Apollon lähetti ruton kreikkalaisten keskuuteen.
Iliaassa sota syttyy tämän tapauksen laukaisemana. Ikään kuin meren ääni tiivistyisi menetykseen, kostoon ja valtaan, ja runoelman muoto kehkeytyisi jollain sirpaleisella tavalla epiikaksi. Tämä tulkinta ei kuitenkaan ole aivan ongelmaton, koska Venetsialaisen sarjan nagautat rakentuvat kukin omista lähtökohdistaan eivätkä muodosta ilmeistä juonellista tarinaa. Ehkä perinteinen eepos ei kuitenkaan olisi mahdollinen enää 1980-luvulla, ehkä sellaisen ymmärtäminen ja tulkitseminen ei ole mahdollista enää nyt, 25 vuotta myöhemmin.
Suurmiehet kiinnostivat Kytöhonkaa jo aiemmissa runokirjoissa. Esikoisteos Ollakseni kaihoisa (1970) sisältää Peter Styuvesant -nimisen hahmon. Paitsi savukemerkki, hän oli viimeinen niistä hollantilaisista siirtomaaherroista, jotka hallinnoivat nykyään New Yorkina tunnettua aluetta.³ Hän on jäänyt historiankirjoihin uskonnonvapautta Uudella Mantereella ankarasti vastustaneena konservatiivina. Aika oli jättämässä hänet, hän edusti viimeistä vallanpitäjää – aivan kuten näyttäytyy Venetsialaisen sarjankin teema vallasta. Se on irtoamassa puhujien käsistä, he tahtovat jäädä Pohjanlahden kotirantaan kun uuden ajan risteilevä juottola lähtee kohti uusia satamia. Mutta eivät voi – arkkitehti Omo lähtee matkaan kaivaten kotiaan, Serenissimaa (“rauhaisinta”, Venetsian toinen nimi), kuten suuressa epiikassa on tapana. Toisaalta hän aina pysyy siellä, sijoillaan tai sijoiltaan, odottelemassa helmikuista karnevaalia tai lapsena (Nagautat 70 ja 71).
*
“Köyhä. Fennia hic? Ei vaan tyly maa! Köyhähän on se jolla on toiveita.” (Nagauta 38)
Suomi saa kyllä osansa. Nagauta 38 on pitkä, kitkerä ja parodinen runo Suomesta ja suomalaisista. “Ihmisvihansa suomalaiset kokevat kompensoida “luonnonrakkauteen”. Se on hyvin hallitsevaa.” Tuolle luonnonrakkaudelle onkin Venetsialainen sarja hyvin etäinen. Ihmisten rakentama kulttuuri, heidän välinsä, kohtaamisensa, lapsuutensa ja rakkautensa ovat tärkeitä Kytöhongan runoelmassa. Se on täysin kansoitettu, täynnä muita, ja paljon sen puheen kuviossa on sanoja ihmisille. Lukijallekin.
Dialogisessa kohtauksessa suomalaisten vuorosanat pönkittävät maan kulisseja, hiljaista ja harmaata virkavaltaa, joka pitää kaikkea yllä, vastaa kaikista hankkeista ja maksaa edustajilleen. Henkilö nimeltä Pasilinna (Paasilinnako?) puhuu sivu suunsa – “kyllin tyhmä tohtiaksensa sanomaan sen minkä muut ymmärtävät olla näkemättä, kuulematta, sanomatta” – ja sanoo: “Kun hallintokoneisto paisuu, se muodostaa yhteiskuntaluokan. Se ei enää palvele kansaa eikä siihen pyrikään. Virkakoneisto elää omaa elämäänsä ja kansa palvelee sitä”.
Tämänkin seikan valossa voi lukea Venetsialaista sarjaa. Venetsialaisten hankkeet, Omon omaelämäkerran nivoutuminen valtion vaiheisiin näyttävät kuinka arkkitehti palvelee valtaa. Hän suuntaa jatkuvasti veden alle. Jos veden alle pystyisi luomaan sotamahdin, pohtii rappeutuva Venetsia.
**
Nagauta 56 alkaa latinankielisellä lainauksella Vulgatasta. Se siteeraa tunnettua raamatunkohtaa (Luuk. 12:51), jossa Jeesus sanoo tuoneensa maan päälle rauhan sijasta sodan, Kytöhongan suomennoksena: “Vai te kuvittelette minun tulleen tuomaan rauhaa maan päälle! Joutavia. Eripuraa minä lähdin kylvämään, sitä ja sotaa”. Eikä aikaakaan kun runo jo vokottelee naispuolista lukijaansa laittamaan käden hameensa alle.
Venetsialaiseen sarjaan voi astua eri kohdista, ja siitä, että sen perusluonne on sovitteleva. On runouksia, jotka joutuvat hylkäämään tai pirstomaan entisen, ja sellaisia, jotka pystyvät sulattamaan paljon. Jälkimmäisiin luen Venetsialaisen sarjan, ja juuri jälkimmäiset saattavat jättää runsaan perinnön myöhemmin lukeville ja kirjoittaville.
“Luominen on tyhjyyden synnyttämistä”, toteaa “rakentamisen opista” otsikoidun runon loppu (Nagauta 46). Tällaiset lauseethan on tapana käyttää avaimen lailla teosten lukkoihin, kirjoituksen luonteen tai merkitysavaruuden ovien avaamiseen. En pidä tätä avainlauseena, korkeintaan sellaisena avaimenperälamppuna, jolla voi valaista lukonreikää pimeässä. Mutta jotain siinä, tyhjyyden synnyttämisessä, on. Talonrakentaja tekee tilan ihmisten ja esineiden täyttää. Nagautat pitäytyvät arkkitehdin ja rakentajan vertauskuvallisuudessa, mutta niin vahvasti keskustellen ja muuntaen kirjoituksen ja rakennuksen suhdetta, että asiat yhtä hyvin kohtaavat kuin eroavatkin. Ehkä tahdon sanoa, että Venetsialaisen sarjan merkitysavaruus on tyhjäntäysi tai täydentyhjä. Käyttääkseen seiniä, lattioita tai kattoja ei varsinaisesti tarvitse tietää mistä kivestä ne on rakennettu ja mitä laasti sisältää.
Kytöhongan runoihin sisältyvä tiedollinen tai intertekstuaalinen universumi ei ole niinkään sen sisältö kuin sen puite, vaikka jokainen analyysi ja esittely herkästi ronkkiikin juuri puitteita. Kaikki lukeminen, ennakkoluuloilleen antautuminen, tapahtuu näissä puitteissa.
Että tämmöistä on kirjoitettu, hyvä ihme. Siinä ei tosiaan ole rauhaa.
Viitteet
1. Haavikon Neljätoista hallitsijaa (1970) sisältää myös kysymyksen fascismista. Se määrittää runojen puhujan saapumista Bysanttiin, ja leimaa vahvasti koko teoksen tematiikkaa: “Fascismi menee hyvin kaupaksi maailmassa. / Sitä myydään nyt hyvin. / Siksi, suoraan sanoen, olen nyt täällä” (“Toinen laulu”).
2. Kyseessä oli ensimmäinen Luoteisväylää etsinyt retkikunta. Ensimmäisellä matkalla he saapuivat jonnekin Pohjois-Amerikan rannikolle (1497), toisen matkan (alk. 1498) retkikunta katosi, eikä sen myöhempiä vaiheita vielä tunneta.
3. Pieter tai Petrus Stuyvesant (1612-1672).