Tanssielokuvan poetiikasta

Essee tanssielokuvan poetiikasta.
Essay on the poetics of dance film.

Vilma Tihilä: Ella & Alina

2-2019

Mitä on elokuvan, äänen ja liikkeen yhdistävän tanssielokuvan runous? Miten puhua liikkeestä, äänestä ja kuvasta, kun ne eivät itsessään sisällä sanoja? Aihe tuntuu olevan jotain, joka on aina hetken jossain muodossa nähtävillä, mutta sitten katoaa.

Tanssielokuvaa tehdessä, eri elementtien parissa työskennellessä ja niiden välisiä suhteita sekä yhteisiä logiikoita luodessa ratkaisut löytyvät usein yhdistelmästä kokeilua, suunnitelmallisuutta ja intuitiota. Työstän tanssielokuvan monitaiteellista verkkoa usein kysymysten kautta, esimerkiksi: Voiko koreografian luoda äänellä? Miten liikkuva kuva tanssii? Miltä keho kuulostaa? Voiko liikkeen kirjoittaa?

Kuva: Vilma Tihilä

Tällainen taiteidenvälinen lähtökohta elokuvan tekemiseen oli myös Maya Derenillä (1917-1961), jonka elokuvateoria ’poetry of film’ on merkittävästi vaikuttanut omaan työhöni. Liikkeellinen elokuva, tanssielokuva, on Derenin teorian mukaan elokuvan poeettinen muoto. Deren oli alunperin runoilija, joka omien sanojensa mukaan ajatteli kuvien kielellä, käänsi runoillaan kuvia sanoiksi. Kun Deren alkoi työskennellä elokuvan kanssa, hän löysi suoraan sen runouden, jota oli ennen kielellä tavoitellut: sanaston, syntaksin ja kieliopin kuvien kautta.

Deren kehitti elokuvaa itsenäisenä taidemuotona ajatuksenaan, että elokuvanteon tulisi perustua yksinomaan liikkuvan kuvan, siis liikkeen ja kuvan mahdollisuuksiin ja logiikoihin. Valtavirta-elokuvat perustuvat yleensä dialogiin ja narratiiviin, joka käsikirjoituksen muodosta ”käännetään” teatterin keinoin valkokankaalle. Deren ei hyväksynyt tätä elokuvan tekemisen lähtökohdaksi, vaan keskittyi elokuvan muodon kehittämiseen ainoastaan visuaalisten ja liikkeellisten tekniikoiden kautta. Työskentely liikkeellisten lähtökohtien kautta teki Maya Derenistä myös tanssielokuvan pioneerin.

Kuva: Vilma Tihilä

Tanssielokuvassa liikkeen poetiikka limittyy monelle eri tasolle, sillä koreografinen prosessi lävistää elokuvanteon kaikki tasot. Tanssijan liikkeen lisäksi myös kameran liike on tarkkaan suunniteltua, ja vaikka kamera pysyisi paikallaan on kuva itsessään aina liikkeessä. Editointi avaa mahdollisuuksia, jotka ulottuvat näyttämö-koreografisen tila-aika -ajattelun ulkopuolelle tai sitä laajentaen. Yhteen leikattavien kuvien rytmi, rajaus ja toisto, kuvatun liikkeen jatkumo tai katkonaisuus sekä esimerkiksi vaihtuvat lokaatiot asettavat kysymyksen kokonaisuuden logiikan rakentamiselle ja rakentumiselle jo suunnitteluvaiheessa. Näen tässä monia yhteneväisyyksiä runouteen.

Deren sanoo, että tunteiden ja ideoiden logiikka narratiivisen kerronnan vastakohtana on se poettiinen logiikka, jota elokuvan itsenäisenä taidemuotona tulisi seurata ja luoda. Samaistun tähän ajatukseen, koska liikkeen, kuvan ja äänen yhdistäminen tanssielokuvaksi antaa mahdollisuuden luoda hetkiä, tiloja ja aikoja, jotka eivät noudata lineaarisen narratiivin logiikkaa. Löydän tanssielokuvan runouden praktiikasta, jonka avulla voin tallentaa rajatun hetken tavalla, jossa kehon liike, kuvan liike ja äänen liike luovat läsnäolon. Verkkomainen kiinnittyminen ja rihmasto teoksen eri elementtien välillä sekä teoksen ja yleisön välinen yhteys mahdollistavat tämän läsnäolon syntymisen. Narratiivia tai ymmärrystä ei tarvita, on vain hetki, johon saa kiinnittyä.

Vilma Tihilä. Kuva: Tom Röllich

Lähteet:
Deren, M. and McPherson, B. (ed.) (2005). Essential Deren: Collected writings on film / by Maya Deren. New York: McPherson & Company.

Vilma Tihilä on ohjaaja, koreografi ja elokuvantekijä, joka työskentelee monitaiteellisten produktioiden parissa yhdistäen työssään nykytanssia, uutta klassista ja elektronista musiikkia, fyysistä teatteria ja elokuvaa. Tihilä on valmistunut tanssijaksi Turun konservatoriolta ja on tämän lisäksi opiskellut Sibelius-Akatemiassa musiikinteoriaa ja klassista laulua ja Tukholman teatterikorkeakoulussa fyysistä elokuvaa. Tänä vuonna Tihilä valmistuu London Contemporary Dance Schoolista tanssielokuvan maisteriksi.

 

Hakuilmoitus

Etsin työparikseni runoilijaa projektiin työnimeltään Two Pages. Two Pages on suunnitteilla oleva visuaalinen ja digitaalinen projekti, jossa yhdistyvät uusi runous sekä runoista resonoituvat lyhyet tanssielokuvat. Ideana on luoda ”virtuaalisen kirjan aukeama” yhdestä runosta ja yhdestä tanssielokuvasta. Näitä dialogisia teospareja, lyhytelokuvan muodossa olevia liikerunoja on tarkoitus toteuttaa 4-7 teoksen sarja. Inspiraationa suunnittelemalleni projektille on toiminut Louise Bourgeois’n teos He disappeared into complete silence. Two Pages -projektin kautta tavoitteeni on tutkia tapoja yhdistää runon, elokuvan ja kehon kieliä teoskokonaisuudessa, joka on digitaalisesti yleisön tavoitettavissa. Ella & Alina -elokuva on harjoitus liittyen yllä kuvattuun projektiin. Jos olisit kiinnostunut tekemään yhteistyötä, ota yhteyttä!

Vilma Tihilä

+358 40 523 0801

Jumalainen tanssirunous

Essee tanssirunoudesta.
An essay on dance poetry.

2-2019

 

”Hän ei kyennyt ymmärtämään, että tanssi on runoutta, jossa jokainen liike vastaa sanaa”, kirjoittaa Paulo Coelho Mata Harista kertovassa kirjassaan Vakooja. Voisin kääntää lauseen yhtä hyvin toisinpäin: Runous on tanssia, jossa jokainen sana vastaa liikettä. Menisin jopa niin pitkälle, että tarkentaisin, sielun liikettä. Kyllä, olen ihminen, joka lukee Coelhoa ja puhuu sielusta ihan tosissaan. Sillä uskon, että sekä runouden että tanssin kautta on mahdollista olla yhteydessä johonkin jumalalliseen, omaan syvimpään olemukseensa.

The Death of An Imaginary Lover (kuva: Emmi Ojala)

Viime vuoden lopulla sydämessäni läikähti. Luulin keksineeni videoteoksilleni upouuden kategorian ihan itse, termiä tanssirunous en nimittäin ollut koskaan kuullut. Pienen selvittelyn myötä kävi kuitenkin ilmi, että eräs slovakialainen runoilija, Eleni Cay, oli käyttänyt julkaisuistaan nimitystä dance poem jo vuonna 2015. (Otin häneen yhteyttä ja nauroimme, että voimme kai jakaa keksijän tittelin, sillä molemmat kuvittelivat olleensa maailman ainoita tanssirunoilijoita.) Tosin tähän päivään mennessä minulle on valjennut, että tanssirunoudesta on kuhistu jo vähintään 1980-luvulta lähtien. Ehkäpä voin silti sen verran omiin nimiini laittaa, että tanssirunoutta videoteoksiksi kääntämällä olen henkäissyt hieman tuoretta tuulta tämän taiteenlajin uuden tulemisen alle.

Väite tanssin ja runouden yhdistämisen keksimisestä ylipäätään sen sijaan olisi täysin naurettava, sillä läpi aikojen kynä on tanssinut paperilla ja tanssi on nähty liikkeen runoutena. Ja onhan runonlausujien rinnalla todistettu sanoja kuvittavia tanssijoita, on ihailtu runonlausujia, jotka itse tanssivat säkeiden välillä ja ennen kaikkea on kirjoitettu ja luettu kasapäin tanssista kertovia runoja. Minun toteuttamassani tanssirunoudessa uutta on ainoastaan se, että siinä nämä kaksi kaunotarta lasketaan vapaiksi kumpikin omalla tahollaan ja kun ne vihdoin pääsevät samalle editointipöydälle, niiden välinen väistämätön syleily tallennetaan teokseksi, joka on enemmän kuin osiensa summa.

Kuvakaappaus teoksesta Fever

Eleni Cay kuvaa genreä näin:

 

”Tanssiruno on kahden taidemuodon synergiaa, se ei ole tanssia runoudella höystettynä tai runoutta tanssilla koristeltuna vaan kuin särkyneen sydämen puolikkaat saatettuina yhteen.”

 

Tanssiruno voi syntyä yhteistyössä tanssijan ja runoilijan välillä tai tekijä voi olla itseriittoinen tanssija-runoilija, kuten minun tapauksessani. Minä en voisi käsitellä maailmaa ilman runoutta enkä omaa paikkaani siinä ilman tanssia, joten koen luonnolliseksi, että teen teoksiini kaiken omin päin. Nautin äärettömästi siitä, kun voin yllättää itseni yhdistelemällä elementtejä, jotka eivät pintapuolisesti tarkasteltuina vaikuttaisi sopivan yhteen, mutta toistensa luo päästyään paljastavat jotain täysin odottamatonta. Kun näennäisesti erilliset osaset täydentävät toisiaan tavalla, josta muodostuu oma laajempi ja monikerroksisempi kokonaisuus kuin osat erikseen voisivat koskaan ilmaista, väristykset selkäpiissäni ilmoittavat jonkin ainutlaatuisen syntymästä. Kun jonkin tahattomasti yhteen törmänneen liikkeen ja sanan synnyttämä säkene tuntuu valaisevan koko tajunnan, mieleni hiljenee ja sieluni laulaa. Kutsun tapahtumaa vaatimattomasti ”taivaalliseksi yhteensattumaksi”.

Kuvakaappaus teoksesta Meeting

Tanssirunojen tekemisessä oleellista on, että teoksessa tanssi ja runo luovat keskenään tasa-arvoisen, tasapainoisen suhteen, ja että myös katsojalle jää tilaa tarkastella tuota suhdetta ja sen herättämiä tunteita ja tuntemuksia. Tanssirunoudessa kun kehollisuus on väistämättä läsnä eri tavalla kuin kirjoitetussa tai lausutussa runoudessa, ja kielellisyyden merkitys puolestaan korostuu puhtaisiin tanssiteoksiin verrattuna. Eleni Cayn kauniita sanoja vapaasti kääntäen:

 

”Tanssirunoudessa on loppujen lopuksi kyse siitä, että osaa kuunnella sekä kehollaan että mielellään, punoa yhteen fyysinen ja älyllinen.”

 

Ja sielullinen, lisäisin jälleen. Sillä minulle tanssirunon tekeminen tarkoittaa tunteitteni julkituomista mieleni ja kehoni löytämien tyydyttävimpien kanavien kautta enkä voi kuvitella sen jumalallisempaa olotilaa.

Kuvakaappaus teoksesta Shivers of Light

Tanssirunous on luonnollisesti läheistä sukua sekä videorunoudelle että tanssielokuvalle, jopa musiikkivideolle, mutta kuten jokaisella taidemuodolla, myös sillä on vahva oma identiteettinsä. Niin kuin minkä tahansa taiteenlajin tallentaminen, merkitsee se tanssirunollekin jonkinasteista lukkiuttamista, mitä voi mielestäni käyttää mainiosti hyväksi. Nimittäin yksittäisenä tekijänä tärkeimmäksi tanssirunon luomisprosessissa nimeäisin ajoituksen; sekä tanssin tallentaminen videolle että runon tallentaminen ääninauhalle tekevät niistä muodoiltaan pysyviä, jolloin niiden välisellä keskinäisellä ajoituksella voi leikitellä, mikä puolestaan mahdollistaa erilaisten merkitysten rakentumisen elementtien itsensä kuitenkaan muuttumatta.

Tietysti myös sekä kuvan että äänen editointityökalut avaavat oven toisensa perään tanssirunon edetä yhä pidemmälle ja korkeammalle, kehittyä olennoksi, jonka kaltaisella ei ilman näitä instrumentteja olisi olemassaolon edellytyksiä. Ja vaikka kirjoitan ja tanssin useimmiten improvisaation voimalla, editointipöydän ääressä työskentelee aina sisäinen kriitikkoni, jotta lopputulos olisi taidetta eikä itseterapiaa, jotain, joka olisi arvokasta paitsi minulle myös katsojalle. Ja Coelhon mainitsemalle maailmansielulle.

Kuvakaappaus teoksesta What is this?

Vallan kielet

Kolmentoista runon kokonaisuus eduskunnan vuosien 2015-2017 valtiopäiväasiakirjojen aihemallinnuksista. Aihemallinnus on koneoppimiseen perustuva mallintamismenetelmä, joka tiivistää joukon tekstidokumentteja listoiksi suurella todennäköisyydellä samoissa dokumenteissa esiintyviä sanoja. Runot lukee Microsoftin puhesyntetisaattori Heidi.

A series of thirteen poems based on topic modeling, applied to documents from working period of 2015-2017 of the Finnish parliament. Topic modeling is a method of modeling based on machine learning. It summarises a mass of text documents to word lists according to how likely certain words are to appear in the same document. Poems are read by Heidi, Microsoft´s speech synthesizer.

2-2019

Valon vangitsijat

Essee katutaiteesta ja runoudesta kesällä 2018.
An essay on street art and poetry in summer 2018.

1-2019

Keväällä joukko runoilijoita alkoi kylvää auringonkukkia ja kirjoittaa tekstejä vuodenajan vaihtuessa kesäksi. Kun kasvit puhkesivat kukkaan, ne vietiin kaupungille ylijäämälautaan kirjoitetun runon kanssa. Toiminta perustui salaisuudelle: ainoastaan käsiala ja paikallisuus toimivat tekijyyteen viittaavana jälkenä.

Olennaista oli, että laudat ja auringonkukat vietiin lähelle. Suhde niitä ympäröivään seutuun haluttiin luoda suoraan valon perusteella, jota kukin alue imi, heijasti ja huokui. Se, minkä kaupungin rajojen sisällä toimimme, muuttui merkityksettömäksi pyrkimyksessämme välittömään läheisyyteen ympäristön kanssa.

 

Meistä auringonkukkamafiaan liittyi jotain utooppista alusta asti, vaikka se toteutettiin hyvin käytännöllisesti. Tietysti oli kohtuutonta laittaa niin paljon toivoa yksittäisten kukkien varaan, mutta ei meillä tainnut olla muuta mahdollisuutta. Uskoimme niiden kasvavan ja luovan pysäyttävän voiman, jota ne käyttäisivät ensin meihin ja sitten teihin.

Keväällä lähetimme siemeniä Jyväskylästä toisiin kaupunkeihin, minkä jälkeen runoilijat kylvivät ne omassa tahdissaan. Tekstejä kirjoitettiin auringonkukan kasvamisen ajan sen sijaan, että toiminnalle olisi määritelty ulkoinen aikataulu. Päätös siitä, mitkä runot lautoihin valittiin, syntyi nopeasti kukkaan puhkeavan kasvin voimalla.

Tämän jälkeen suljimme laudan ja kukan mustaan jätesäkkiin ulos viemistä varten. Helposti katkeavan auringonkukan upottaminen mustan sisälle vaati erikoista herkkyyttä. Pelkäsimme tekevämme kasville jotain väärää luomalla sen ympärille hetkellisen yön. Kukat ja runot vietiin julkiseen tilaan nimettöminä. Teimme näin, koska nimeäminen tuntui rajoittavan kaikkeen havaitsemiseen liittyvää sisäisen kokemuksen huojuntaa, joka lopulta teki kadunkulmiin jätetyistä auringonkukista eläviä. Auringonkukat lepattivat omaa läsnäoloaan ja muunsivat tilaa ympärillään.

Saatoimme kylvää auringonkukat, mutta sen jälkeen kontrolli katosi. Emme voineet päättää, milloin ja miten ne kasvaisivat tai aukesivat. Emme voineet hallita sitä, mitä niille tapahtui kadulle jättämisen jälkeen. Kukkia varastettiin, niitä siirreltiin. Toisinaan veimme varastettujen kukkien tilalle uusia, ja nekin katosivat. Ikään kuin kukka olisi lähtenyt kävelemään tai ottanut hatkat. Kerran näimme ohikulkijan kastelevan auringonkukkaa ja yllätyimme siitä, miten niin pieni kasvi pystyi luomaan ympärilleen vaivihkaisesti yhteisvastuun tilan. Kesä oli hyvin kuuma ja kuiva, ja vaikka kukista huolehdittiin, osa niistä kuivui ennen aikojaan. Katutaiteemme oli hiljaisuudesta auki kiertyvää kaoottisuutta.

Osa kukista oli pieniä, lähes kitukasvuisia. Mieleen jäi yksi erityisen pieni, joka vietiin yliopiston päärakennuksen edessä olevalle muurille ja joka ehti olla siinä hädin tuskin yön yli. Katsoimme, olisiko se pudonnut alas Villa Ranan puutarhaan, mutta emme löytäneet sitä enää koskaan. Emme ymmärtäneet, miksi kukaan olisi halunnut niin pienen ja vaatimattoman kukan, mutta ehkä juuri se oli osa sen hypnoosia.

Valon vangitsijat Auringonkukkamafia 1

Olimme myös salamyhkäisiä. Veimme kukkia kadulle yöllä mustiin jätesäkkeihin puettuina. Käytimme aurinkolaseja, vaikka oli pimeää. Etsimme tukikeppejä käsikopelolla satunnaisten puiden keskeltä. Otimme kuvia rikospaikoista, vaikka se oli riskialtista. Joskus kastelimme kukkia jopa keskellä päivää. Kerran eräs meistä kyykki päivällä yhden Minna Canthin kadun parvekkeen alla kastelemassa ja vesi valui sieltä jalkakäytävälle. Joku ohi kulkenut pyöräilijä huomasi ensin lammikon ja katsoi sitten veden tulosuuntaan. Näky parvekkeen alla sai hänen kasvonsa leviämään suureen virnistyksen. Emme ihmettele, tilanne näytti varmasti koomiselta.

Joskus olimme huomattavan varomattomia: lähdimme liikkeelle liian aikaisin ajatellen, ettei kukaan varmaankaan tule vastaan. Auringonkukka oli verhottu jätesäkkiin, jonka sisällä se säteili. Suuri musta jätesäkki oli ripustettu pyöränkahvaan niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Valitsimme Yliopistonkadun, koska ajattelimme että se olisi Kauppakatua turvallisempi. Ehdimme kävellä katua sata metriä, kun kuulimme takaamme ääniä ja ystävä otti meidät kiinni. Hän katsoi suoraan jätesäkkiä ja kysyi heti: ”Mitä tuon sisällä on?” Emme voineet paljastaa enempää pimeyttä heijastavasta umpiosta.

Menettelimme seuraavasti: mikään ei ollut meille omaa. Kaikki oli kasvatettua, saatua tai jonkun jostain dyykkaamaa. Ystävämme jätti useamman kerran nippuja ylijäämälautaa yliopiston D-rakennuksen takaoven portaiden viereen. Toinen ystävämme toi meille laatikollisen itse maalaamiaan muoviruukkuja, joiden vihreät, violetit ja kultaiset sävyt ja rapistunut pinta hehkuivat eteläeurooppalaisille ikkunoiden kukkatelineille tyypillistä kauneutta. Kolmas ystävämme lahjoitti meille hiomapaperia. Kaikki, joille kerroimme auringonkukista, tarjosivat apuaan herkästi.

Valon vangitsijat Auringonkukkamafia 2

Emme voineet suhtautua auringonkukkiin pelkkinä tekemisen objekteina, koska olimme kaikki kuolevaisia, jotka elivät samasta ympäristöstä. Kasvien suhde linnunradan keskustähteen aurinkoon vaikutti suoraviivaiselta ja ainutlaatuiselta. Auringonkukat kääntyivät aina sitä kohti. Oli kuin ne olisivat toteuttaneet ikivanhaa rituaalia. Kasvit kunnioittivat perusolemuksessan sitä totuutta, että heidän kuten myös meidän elämämme lopulta riippui auringonsäteistä. Viime kesä tarjosi poikkeuksellisen rankan ilmaston: kuumuus ja kuivuus aiheuttivat paljon kärsimystä kasveille ja ihmisille. Kasvit kasvoivat, kukkivat ja kuivuivat miten taisivat. Saimme jakaa hetken heidän kanssaan elinympäristön ehdoilla.

Mutta mitä lopulta tapahtui? Toimimme alusta asti salaisuuden piirissä, mutta sillä oli myös rajansa. Kun runoja ei julkaistu nimillä, käsiala alkoi merkitä jokaisen kirjoittajan omaa yksilöllistä jälkeä. Kädenjälki otti sen roolin, joka nimellä tavallisesti on, kun tekstejä yhdistetään toisiinsa. Jollain tavalla käsialan jättäminen näkyville nimen sijasta tuntui intiimiltä ja primitiiviseltä tavalta ottaa suhde ympäristöön. Se sisälsi luolamaalausten punaisten kädenjälkien kaltaisten syvien alitajuisten muistojen kaikuja.

Tunnistettiinko meitä, kun toimimme salaisuuden piirissä? Saattaa olla, mutta tärkeintä oli se, mitä pystyimme sen avulla antamaan. Omistussuhteet lautoihin kirjoitettuihin teksteihin ja eläviin kukkiin tuntuivat raukeavan. Tiesimme myös, että monet ottivat kuvia kasveista ja julkaisivat niitä eri paikoissa. Auringonkukat eivät jääneet vaille katseita, mutta törmäykset ja lämpö toteutuivat yhtäkkiä syntyneessä tilassa kaupungilla.

Kadulla kävellessäsi luulit, että koit kangastuksen odottamattoman kukan kauneudesta. Todellisuudessä näit oikean kultaa hehkuvan kukkateriön, joka tulvi ja täytti koko kadun, pilvet ja maan ja lopulta sinut. Myöhemmin huomaisit: olit se itse.

Visualisoituja sanoja | Visualized Words

Tulevaisuutta ja teknologiaa käsittelevien sanojen visualisointeja.
Visualized words about future and technology.

Kuvat | Images  Tomi Dufva
Sanat | Words  Mikko Dufva

1-2019

Tomorrow

Phytigal

 

Idea Piirros päivässä -projektiin alkoi jo noin neljä vuotta sitten, kun huomasin etten opetukselta ja väitöskirjanteolta juuri ehtinyt toimia kuvallisen tekemisen parissa. Minulla kuitenkin on kuvataiteen maisterin koulutus ja tuntui, että haluan ylläpitää kuvallisen tuottamisen taitojani.

 

Bullshit Web

 

 

En kuitenkaan halunnut vain piirtää mitä tahansa, vaan halusin toimia jonkin viitekehyksen sisällä. Olin jo aiemmassa taiteellisessa työskentelyssäni kiinnostunut tekstin ja kuvan yhteistyöstä, olin tehnyt maalauksia ja piirroksia liittyen Ludwig Wittgensteinin teksteihin. Ehkäpä siksi päädyin myös Piirros päivässä-projektissa rajaamaan ja haastamaan piirtämistä tekstin kautta.

Ensimmäisenä vuonna piirsin erilaisia lainauksia teksteistä, parina seuraavana ruotsinkielen ja suomenruotsin sanoja. Kun tuo vuosi suomenruotsalaisia sanoja oli lopuillaan aloin miettiä mitä tekisin seuraavaksi. Mieleeni tulivat tulevaisuuden tutkijana Sitralla työskentelevän veljeni Mikko Dufvan mainitsemat mielenkiintoiset uudissanat. Noiden sanojen tarkoitus oli kuvata tätä hetkeä ja tulevaisuuksia, tai suuntia kohti erilaisia tulevaisuuksia. Veljeni ehdottikin, että hän voisi kerätä koko vuoden kattavan sanalistan (tehtävän josta hän myöhemmin mainitsi että 365 sanaa on aika paljon). Tästä koko projekti lähti liikkeelle.

 

 

Seavilization

Foretold

Threat

 

Tulevaisuuden sanat eivät aina tuota suoraan stereotyyppisiä, opittuja kuvia, vaan haastavat miettimään sanan tarkoitusta. Välillä tutkin sanan merkitystä pitkäänkin ja luen sanan viittaamia teorioita syvemmin. Useimmiten kuitenkin pyrin hahmottamaan sanan tuottamaa tunnelmaa ja lähden siitä kuvan tuottamiseen. Kuvat eivät seuraa mitään tiettyä kaavaa, osa piirroksista kuvittaa sanaa, osa kyseenalaistaa sitä tai tekee jopa naurunalaiseksi. Osassa kuvia mietin kirjaimia piirosviivana ja itse sanoja kuvina. Vaikka piirrokseni kuvaavatkin omaa näkemystäni sanoista, olen kuitenkin (usein) pyrkinnyt pitämään tulkinnan avoimena, etten liikaa alleviivaa omaa näkemystäni asiasta. Tämä on tietenkin ollut usein haastavaa ja joistain piirroksista olen tehnyt useamman version.

 

Protopia

Existential Hope

Unfolding

 

Teen veljeni kanssa Piirros päivässä -projektin lisäksi myös muuta taiteellista ja tieteellistä yhteistyötä. Olemme kirjoittaneet yhdessä tieteellisiä artikkeleita ja tehneet taideteoksia näyttelyihin. Tulevaisuussana-projektissa yhdistyvät meidän kiinnostuksen kohteemme ja se on tuottanut inspiraatiota myös muuhun työhön. Teimme sanoista myös tulevaisuuskortit, joita olemme käyttäneet erilaisilla kursseilla herättämään keskustelua tästä hetkestä ja mahdollisista tulevaisuuksista. Olemme muuten myös tehneet osista kuvia t-paitoja: https://society6.com/dufva

 

Eventual