Keväällä joukko runoilijoita alkoi kylvää auringonkukkia ja kirjoittaa tekstejä vuodenajan vaihtuessa kesäksi. Kun kasvit puhkesivat kukkaan, ne vietiin kaupungille ylijäämälautaan kirjoitetun runon kanssa. Toiminta perustui salaisuudelle: ainoastaan käsiala ja paikallisuus toimivat tekijyyteen viittaavana jälkenä.
Olennaista oli, että laudat ja auringonkukat vietiin lähelle. Suhde niitä ympäröivään seutuun haluttiin luoda suoraan valon perusteella, jota kukin alue imi, heijasti ja huokui. Se, minkä kaupungin rajojen sisällä toimimme, muuttui merkityksettömäksi pyrkimyksessämme välittömään läheisyyteen ympäristön kanssa.
Meistä auringonkukkamafiaan liittyi jotain utooppista alusta asti, vaikka se toteutettiin hyvin käytännöllisesti. Tietysti oli kohtuutonta laittaa niin paljon toivoa yksittäisten kukkien varaan, mutta ei meillä tainnut olla muuta mahdollisuutta. Uskoimme niiden kasvavan ja luovan pysäyttävän voiman, jota ne käyttäisivät ensin meihin ja sitten teihin.
Keväällä lähetimme siemeniä Jyväskylästä toisiin kaupunkeihin, minkä jälkeen runoilijat kylvivät ne omassa tahdissaan. Tekstejä kirjoitettiin auringonkukan kasvamisen ajan sen sijaan, että toiminnalle olisi määritelty ulkoinen aikataulu. Päätös siitä, mitkä runot lautoihin valittiin, syntyi nopeasti kukkaan puhkeavan kasvin voimalla.
Tämän jälkeen suljimme laudan ja kukan mustaan jätesäkkiin ulos viemistä varten. Helposti katkeavan auringonkukan upottaminen mustan sisälle vaati erikoista herkkyyttä. Pelkäsimme tekevämme kasville jotain väärää luomalla sen ympärille hetkellisen yön. Kukat ja runot vietiin julkiseen tilaan nimettöminä. Teimme näin, koska nimeäminen tuntui rajoittavan kaikkeen havaitsemiseen liittyvää sisäisen kokemuksen huojuntaa, joka lopulta teki kadunkulmiin jätetyistä auringonkukista eläviä. Auringonkukat lepattivat omaa läsnäoloaan ja muunsivat tilaa ympärillään.
Saatoimme kylvää auringonkukat, mutta sen jälkeen kontrolli katosi. Emme voineet päättää, milloin ja miten ne kasvaisivat tai aukesivat. Emme voineet hallita sitä, mitä niille tapahtui kadulle jättämisen jälkeen. Kukkia varastettiin, niitä siirreltiin. Toisinaan veimme varastettujen kukkien tilalle uusia, ja nekin katosivat. Ikään kuin kukka olisi lähtenyt kävelemään tai ottanut hatkat. Kerran näimme ohikulkijan kastelevan auringonkukkaa ja yllätyimme siitä, miten niin pieni kasvi pystyi luomaan ympärilleen vaivihkaisesti yhteisvastuun tilan. Kesä oli hyvin kuuma ja kuiva, ja vaikka kukista huolehdittiin, osa niistä kuivui ennen aikojaan. Katutaiteemme oli hiljaisuudesta auki kiertyvää kaoottisuutta.
Osa kukista oli pieniä, lähes kitukasvuisia. Mieleen jäi yksi erityisen pieni, joka vietiin yliopiston päärakennuksen edessä olevalle muurille ja joka ehti olla siinä hädin tuskin yön yli. Katsoimme, olisiko se pudonnut alas Villa Ranan puutarhaan, mutta emme löytäneet sitä enää koskaan. Emme ymmärtäneet, miksi kukaan olisi halunnut niin pienen ja vaatimattoman kukan, mutta ehkä juuri se oli osa sen hypnoosia.
Olimme myös salamyhkäisiä. Veimme kukkia kadulle yöllä mustiin jätesäkkeihin puettuina. Käytimme aurinkolaseja, vaikka oli pimeää. Etsimme tukikeppejä käsikopelolla satunnaisten puiden keskeltä. Otimme kuvia rikospaikoista, vaikka se oli riskialtista. Joskus kastelimme kukkia jopa keskellä päivää. Kerran eräs meistä kyykki päivällä yhden Minna Canthin kadun parvekkeen alla kastelemassa ja vesi valui sieltä jalkakäytävälle. Joku ohi kulkenut pyöräilijä huomasi ensin lammikon ja katsoi sitten veden tulosuuntaan. Näky parvekkeen alla sai hänen kasvonsa leviämään suureen virnistyksen. Emme ihmettele, tilanne näytti varmasti koomiselta.
Joskus olimme huomattavan varomattomia: lähdimme liikkeelle liian aikaisin ajatellen, ettei kukaan varmaankaan tule vastaan. Auringonkukka oli verhottu jätesäkkiin, jonka sisällä se säteili. Suuri musta jätesäkki oli ripustettu pyöränkahvaan niin, ettei sitä voinut olla huomaamatta. Valitsimme Yliopistonkadun, koska ajattelimme että se olisi Kauppakatua turvallisempi. Ehdimme kävellä katua sata metriä, kun kuulimme takaamme ääniä ja ystävä otti meidät kiinni. Hän katsoi suoraan jätesäkkiä ja kysyi heti: ”Mitä tuon sisällä on?” Emme voineet paljastaa enempää pimeyttä heijastavasta umpiosta.
Menettelimme seuraavasti: mikään ei ollut meille omaa. Kaikki oli kasvatettua, saatua tai jonkun jostain dyykkaamaa. Ystävämme jätti useamman kerran nippuja ylijäämälautaa yliopiston D-rakennuksen takaoven portaiden viereen. Toinen ystävämme toi meille laatikollisen itse maalaamiaan muoviruukkuja, joiden vihreät, violetit ja kultaiset sävyt ja rapistunut pinta hehkuivat eteläeurooppalaisille ikkunoiden kukkatelineille tyypillistä kauneutta. Kolmas ystävämme lahjoitti meille hiomapaperia. Kaikki, joille kerroimme auringonkukista, tarjosivat apuaan herkästi.
Emme voineet suhtautua auringonkukkiin pelkkinä tekemisen objekteina, koska olimme kaikki kuolevaisia, jotka elivät samasta ympäristöstä. Kasvien suhde linnunradan keskustähteen aurinkoon vaikutti suoraviivaiselta ja ainutlaatuiselta. Auringonkukat kääntyivät aina sitä kohti. Oli kuin ne olisivat toteuttaneet ikivanhaa rituaalia. Kasvit kunnioittivat perusolemuksessan sitä totuutta, että heidän kuten myös meidän elämämme lopulta riippui auringonsäteistä. Viime kesä tarjosi poikkeuksellisen rankan ilmaston: kuumuus ja kuivuus aiheuttivat paljon kärsimystä kasveille ja ihmisille. Kasvit kasvoivat, kukkivat ja kuivuivat miten taisivat. Saimme jakaa hetken heidän kanssaan elinympäristön ehdoilla.
Mutta mitä lopulta tapahtui? Toimimme alusta asti salaisuuden piirissä, mutta sillä oli myös rajansa. Kun runoja ei julkaistu nimillä, käsiala alkoi merkitä jokaisen kirjoittajan omaa yksilöllistä jälkeä. Kädenjälki otti sen roolin, joka nimellä tavallisesti on, kun tekstejä yhdistetään toisiinsa. Jollain tavalla käsialan jättäminen näkyville nimen sijasta tuntui intiimiltä ja primitiiviseltä tavalta ottaa suhde ympäristöön. Se sisälsi luolamaalausten punaisten kädenjälkien kaltaisten syvien alitajuisten muistojen kaikuja.
Tunnistettiinko meitä, kun toimimme salaisuuden piirissä? Saattaa olla, mutta tärkeintä oli se, mitä pystyimme sen avulla antamaan. Omistussuhteet lautoihin kirjoitettuihin teksteihin ja eläviin kukkiin tuntuivat raukeavan. Tiesimme myös, että monet ottivat kuvia kasveista ja julkaisivat niitä eri paikoissa. Auringonkukat eivät jääneet vaille katseita, mutta törmäykset ja lämpö toteutuivat yhtäkkiä syntyneessä tilassa kaupungilla.
Kadulla kävellessäsi luulit, että koit kangastuksen odottamattoman kukan kauneudesta. Todellisuudessä näit oikean kultaa hehkuvan kukkateriön, joka tulvi ja täytti koko kadun, pilvet ja maan ja lopulta sinut. Myöhemmin huomaisit: olit se itse.
