Runous on vaikeaa, työlästä ja kaikin puolin hankalaa luettavaa. Runoudessa sanoja – ja, herra paratkoon, joskus myös jotain muuta kuin sanoja – yhdistellään toisiinsa oudoilla, ensisijaisesti turhautumisen tunnetta synnyttävillä tavoilla. Miksi runo ei puhu suoraan, tai: miksi suorapuheista, aikomuksissaan vilpitöntä ja yksilön kokemukseen ymmärrettävällä kielellä pureutuvaa runoa julkaistaan nykyään niin vähän? Eikö runouden pitäisi jo yksinomaan historiansa näkökulmasta olla ennemminkin kirjallisuudenlajeista intiimein ja siten myös suorapuheisin – ”subjektin asia”, kuten runouden 1900-luvun historiaa kartoittanut Tuula Hökkä (1995) on muotoillut?

Kliseinen vaikutelma runoudelle lajiominaisesta saavuttamattomuudesta voi paksusti kaikissa niissä kirjallisissa ympyröissä, joissa tätä kirjoitusta naputteleva Asian Subjekti on viimeisen vuosikymmenen aikana vieraillut. Yksi asia tuntuu yhdistävän niin runoutta ja runokritiikkiä seuraavia kirjallisuusmielisiä, lukupiirien vetäjiä ja rivijäseniä, runojen kirjoittamista itse harrastavia, kirjallisuutta yliopistossa joko pää- tai sivuaineena opiskelevia, muuhun kuin runouteen urallaan keskittyviä kirjallisuudentutkijoita, jopa runoutta ammatikseen seuraavia kirjallisuustoimittajia ja -kriitikoita – sekä aivan erityisesti heitä, joilla ei ole erityisen läheistä suhdetta runouteen; kaikkien näiden heterogeenisten ryhmittymien laskoksista purskahtaa tasaisin väliajoin ilmoille vaikerrus runouden ”tunkkaisesta” . . .

(Tiedoston voi avata myös selaimessa)