Jäähyväiset Maapallolle

Essee Marko Niemen digitaalisesta runoudesta.
Essay on digital poetry of Marko Niemi.

Marko Niemen muistonumero 2-2020 | In memory of Marko Niemi 2-2020

2000-luvun alkupuolen vuosina Marko Niemi keskittyi digitaalisen, minimalistisen ja käsitteellisen runouden toteuttamiseen. Siinä perinteinen runouden käsite vaihtuu johonkin hyvin toisenlaiseen: kauneusarvoihin, jotka liittyvät tapahtumiseen, ennakoimattomuuteen, kehkeytymiseen, muuntumiseen ja aikaan. Lukemisen kannalta teosten luonnetta voi hahmottaa parhaiten session käsitteellä. Sessio jännittyy aloittamisen ja lopettamisen välille, ja sitä määrittävät ja rajaavat sellaiset käsitteet kuin uteliaisuus, kiinnostuminen, tutkailu, oppiminen, uppoutuminen, mielihyvä, tympääntyminen, lopettaminen. Vastaanottajan esitiedot teoksesta vuotavat näihin kaikkiin.

Vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella, Marko Niemen tehtyä sellaisia lajin klassikoita kuin Stud Poetry, Kaunopuheinen saniainen tai Little Mermaid, hänen oma sessionsa digirunouden kanssa ajautuu väliaikaiselle tauolle. Perinteisemmät runomuodot ja tekotavat vievät huomion. Kuluu kymmenen vuotta ennen kuin Marko Niemi palaa Maapallolla digirunouden pariin. Välissä on tapahtunut jotain eikä asento ole aivan sama. Leikkisät, käsitteelliset ja usein muuhun kirjallisuuteen kytkeytyvät teokselliset viitteet ja rakenteet ovat vaihtuneet yhteiskunnallisempiin ja eettisempiin kysymyksiin.

Aluksi vaikutelma Maapallosta on yksityiskohtiaan ja levollista yleisilmettään myöten tuttu Niemen varhaisimmista teoksista. Ruudulla pyörii maapallon hahmoa merkkiperustaisesti imitoiva kirjainrypäs. Vieressä on pienempiä, tietyin väliajoin vaihtuvia toisia taivaankappaleita, joiden pyöreä hahmo niin ikään muodostuu kirjaimista. Se kuvastaa uusien elinkelpoisten planeettojen (epätoivoista?) kartoitusta. Myös planetoidin latautumisen aikana vilkkuva ”Etsitään…” -teksti tuntuu merkitykselliseltä. Se on kuin asuttamattomaan avaruuteen heitetty kutsu.

Löydettyjen planeettojen vieraus osoitetaan kielellä, josta ei muodostu ymmärrettävää puhuntaa (”Jinnweko”, ”hehkoo”) mutta joka toisinaan on ikään kuin toiveita herättävän lähellä ymmärrettävää kieltä (”orgasmis”, ”metssssä”). Maapallon tekstimateriaali toistuu vääristyneessä, vieraassa, pakotetussa, enemmän tai vähemmän lukukelvottomassa muodossa. Vierautta korostavat tieteelliset mittaustulokset planetoidien lämpötiloista, kaasukehän pitoisuuksista ja painovoimasta. Luvut viittaavat kielellisen vierauden lisäksi johonkin, joka on ihmisen fysiikkaan ja elämään nähden vihamielistä, jopa mahdotonta. Vähitellen pahaenteisyys heijastuu takaisin ja lukija ymmärtää miksi maapallo on niin huoliteltu. Vierailta planeetoilta puuttuu teoksessa vaistonvaraisesti muodostuva mielikuva maapallolla olevista elämän perusteista: kasvillisuuden vihreä, veden sinisyys, ilmakehän taittama valo.

Niemen aiempiin digirunoihin nähden, joita kaikkia hallitsi yksi kohde, teos on siis kaksikanavainen. Myös graafinen ilme on monipuolisempi ja se tekee muutakin kuin toimii minimalistisena merkitsijänä ja/tai taustana (tässä on pyörre, tässä kartta, tässä tuotantolinja). Nyt graafinen ilme osallistuu aktiivisesti merkityksiin ja jännittää niihin liittyviä mahdollisuuksia ja kysymyksiä esiin. Esimerkiksi kahden planeetan dynamiikka aiheuttaa sen, että ensi alkuun hahmottuvan kauneuden läpi huokuu pienellä viiveellä pahaenteistä tunnelmaa, jota pienempi planeetta kaiuttaa esiin sinisen planeettamme tyynen lumoavasta hahmosta.

Jos maapalloa katsoo tarkemmin, huomaa että se koostuu merkeistä, joissa liukuu myötäpäivään pääosin anaforisia lauseita. Lähes kaikki alkavat sanalla ”muistan” tai ainakin lainaavat tämän kysymyksen ympäröiviltä lauseilta ja toisintavat niiden syntaksia. Lauseet myös päiväävät ja paikantavat teosta. Huomionarvoista on, että vaikka lauseet heijastavat esimerkiksi uutiskynnyksen ylittäneitä tapahtumia, niihin solmiutuu myös samaan aikaan elävän yksilön kokemus näistä tapahtumista. Muistikuvat viittaavat pääosin viimeisten vuosikymmenten tapahtumiin, vanhimpina muistirakenteita kenties yksilön ylittävät Laika-koira ja ensimmäinen kuukävely. Tulkinnan kannalta on kiinnostavaa, että muistikuvien virkkeet jäsentyvät sekä miellyttävien (”muistatko suloiset kissarobotit”) että Maapallon ongelmakohtien ympärille (”muistatko Pietarin katulapset”). Lauseista voidaan myös lukea länsimaisen elämäntavan painottuminen.

Kun virkkeitä lukee tarkemmin ja laajenevan session puitteissa, huomaa merkittävän eron esimerkiksi Niemen Little Mermaid -runoon (jolle Maapallo myös iskee silmää: ”Muistatko pienen merenneidon?”). Maapallon tekstiaines vaikuttaa rajalliselta ja samat virkkeet alkavat toistua jo muutaman minuutin sessiossa. Rajallisuuden tuntua korostaa myös se, että virkkeet eivät sulaudu tai yhdisty toisiinsa kuten Little Mermaidin sanat ja kehät tekevät, vaan ne toimivat itsenäisinä kysymyksinä, kysymysmerkkien sulkemina. Näin ollen satunnaiset merkitysten vuotokohdat ja heijastumat rivien (säkeiden) välillä tuntuvat enemmänkin minkä hyvänsä kielen luennallisilta mahdollisuuksilta (”muistatko / jäämeren / heinäsirkkojen / vapauden”) kuin tämän nimenomaisen runomuodon jännittämiltä tai herkistämiltä havainnoilta.

Mikäli luettavan materiaalin rajallisuus vaikuttaa ensi alkuun pettymykseltä, pian merkityksen paino liikahtaa ja iskee hurjuudellaan. Yhä uusien yhdistelmien, yhä uusien avausten ja avoinna pysyvien mahdollisuuksien sijaan teos viittaa mahdollisuuksien ehtymiseen. Toisin kuin satumaailman Little Mermaid, joka jatkuu ikuisena potentiaalina ja tuottaa loputtomia yhdistelmiä, nämä lauseet ja merkitykset ehtyvät, uusia ei tule. Niin kuin ei tule uutta Maapalloa.

Tässä suhteessa sessio-luonteen runoon virittämä jälkikaiku on eleginen ja tuntuu sellaisenaan harkitulta: poistuessaan tilasta tai sulkiessaan selainta, jossa Maapallo vielä hetken aikaa pyörii, tietää että sen alussa vallinneeseen kukoistukseen ei olisi mahdollista palata. Tällä kertaa teoksen poeettis-esteettinen vaikutus ei ole nyt-hetkessä vaan muistamisessa. Minä muistan Pietarin katulapset, kissat, supersankarien ajan ja talvien muuttuvan luonteen. Minä muistan Pienen merenneidon. Me muistamme Maapallon.

 

(Tämä kirjoitus on lisälehti Tuli&Savun numerossa 4/2008 ilmestyneelle artikkelillemme ”Digirunous, lukutilanteet ja kritiikki”)