Luonto on Laskennallisen kirjallisuuden ystävät -ryhmän immersiivinen, digitaalinen runoteos, joka oli esillä Helsingin Keskustakirjasto Oodin Kuutiossa 3.5.-22.5.2022. Laskennallisen kirjallisuuden ystävät -ryhmän muodostavat Eino Santanen, Tatu Pohjavirta sekä Pekka Uronen. Luonto-teos jakautuu kuuteen osioon, joista jokaista rytmittävät ääninauhalta kuultavat haastattelumuotoiset kertomukset sekä kosketusnäytöillä liikkuvat ja kosketettavat tekstimassat. Ääninauhojen kertomukset perustuvat kuuden eri helsinkiläisihmisen luontosuhdetta käsitteleviin haastatteluihin. Kahdella kymmenmetrisellä kosketusnäytöllä tulvivat kineettiset ja interaktiiviset tekstimassat muotoutuvat kertomusten sanamateriaalista ja muusta sanastosta.

Huoneessa kaikuu ääninauha, jolla kerrotaan yllättävästä kohtaamisesta merikotkan kanssa keskellä kaupunkia. Ääni on vähän järkyttynyt, vähän innoissaan. Istun pehmeällä jakkaralla huoneen kulmassa. Edessäni nousevien kosketusseinien ja niillä liikahtelevien tekstisaarekkeiden läpi kuultaa seinän toinen puoli vain silloin, kun joku kävelee läheltä ohi. Silloin teokseen piirtyvät ihmisen ääriviivat, ne häivähtävät ja kulkevat pois. Olen tilassa yksin. En uskalla koskea teosta pitkään aikaan. En tiedä miksi, johtuuko se tarpeesta ensin tunnustella tilaa kokonaisuutena, tasaista valoa, mustaa kaakelilattiaa, johon teos heijastuu. Tai johtuuko se arkuudesta, että mitä jos teos ei liikahdakaan tai jos se liikahtaa väärin.

Ääninauhalta kuuluvat puheäänet ovat teoksen eri osioissa erilaisia; niitä on kuusi ja jokaisen puhujan kohdalla myös näytön tekstikuviot toimivat erilaisin logiikoin. Haastateltujen äänet ovat täynnä sävyjä: puhujat huokaavat, väittävät, innostuvat ja nauravat. Kosketusseinillä ääninauhojen sanasto toistuu muuhun tekstiainekseen sekoittuneena sana- tai kirjainmateriaalina sekä kuvarunomaisina kerääntyminä. Teksti virtaa, velloo, hyppii ja heittelehtii seinillä.

Katselen teosta etäältä, niin, että molemmat kymmenmetriset näytöt näkyvät kokonaan. Seinien taitteessa, suorakulmassa, joka on myös huoneen kulma, sanat taittuvat ja jatkavat toiselle seinälle.

Sitten katson teosta niin läheltä, että jokainen sana piirtyy tarkkana liikkuvana oliona edessäni. Yksittäiset sanat ja kirjaimet liikkuvat ja värähtelevät itsekseen ja suhteessa toisiinsa. Ne ovat joko holkkimaisia tai saarimaisia sanajoukkoja, joita lukijan käsi voi liikutella ylös ja alas, tai liikkuvaa tekstimassaa, joka muistuttaa milloin jokea, milloin halkopinoa. Joissain kohdin sanat hajoilevat tai ovat enemmänkin sanojen palasia: ”mi”, ”pi”, ”si”. Kuuntelen myös, mutta auditiivisen suhteen etäisyyttä ei voi juurikaan säätää. Ääninauhoilla äänet kertovat luontovalokuvauksesta, lohestamisesta, kissoista, teknologiasta, sattumuksista, lokeista, jotka täällä eivät häiriköi ja uskomattomasta merikotkasta.

***

Kissa-sana on keltainen ja se loikkii aika notkeasti ja vähän holtittomasti, törmäilee seinällä sanapinoihin, joita voi siirrellä. Puhuja kertoo kissasta, suhteestaan siihen: ”Jos mä oon tietokoneella, se tulee siihen viereen makaamaan”. Tekstiholkit vahvistuvat ja haalistuvat kosketuksesta. Kissa-sanat hyppäävät ja maukuvat seinällä.

Luonto-teoksessa luonto on ilmiselvästi luonto ihmiselle. Se kuvautuu puhelimen, kameran, katseen, alkoholin ja ihmetyksen ikkunan läpi. Usein juuri jokin teknologinen laite tulee luonnon ja kokijan väliin. Se toimii objektina, joka peittää luonnon näkyvistä. Näin on esimerkiksi saarikertomuksessa, jossa perhe koettaa jättää älypuhelimet hetkeksi nähdäkseen. Samalla laite toimii myös jonakin, mikä otetaan esiin, kun luonto näyttäytyy. Kosketusnäyttö räpsähtää kuin kameran laukaisin, kun siihen koskee, ja sen alta paljastuu kottarainen. Toisessa kohdassa ääni haparoi puhelinta, kun kadulle on laskeutunut merikotka. Kertomukseen sekoittuu ihmetyksen sekaista yllätystä ja melkein torumista: miksi kotka on tuossa, missä pitäisi olla kaupunki?

Koen jonkinlaista tiedostettua vierautta suhteessa ääninauhojen luontokokemuksissa toistuvaan älylaitelinssiin. Äkisti vierauden tunteen keskellä havahdun siihen, että seison tässä itse, valtavassa älylaitehuoneessa, ihan kuin jokin näyttö olisi nielaissut minut. Ja siellä, luontokokemuksen vähän nurinkuriseksi kääntävässä camera obscura -huoneessa, luontokokemus muuttuu ääniksi ja äänet muuttuvat tekstiksi, jonka tulva on lakkaamaton. Kieli siis kääntää luontoa ja kääntyy siinä. Samalla se on täydellisesti lumetta, kirjaimista koostuvat kalat ja kissat. Tietenkin, mutta myös mitä ilmeisintä.

Sanan ”luonto” kaksimerkityksisyys käy vuoropuhelua teoksen kertomusmuodon kanssa, kuvaamisen ja kielellistämisen kanssa. Sana ”luonto” viittaa arkikielisen ”ympäröivään” viittaavan merkityksen lisäksi ihmisen luontoon ja kunkin omaan luontoon, varjokohtaan, joka velloo kunkin luonnossa. Jos ihmisluontoon kuuluu kerronta ja kieli, eikö teoksessa ole kyse silloin väistämättä myös kertomisen luonnosta? Ääninauhoilla se, mitä on luonto, ei ehkä ole (ainakaan ainoastaan) nuo vierautuneet kokemukset lokeista, merikotkista ja kissoista, vaan juuri se kohta, jolle on luontaista sanallistaa noita kokemuksia: kertomisen ja kielellistämisen luonto.

Ehkä juuri sanan monimerkityksisyyden vuoksi teoksen nimi Luonto tuntuu painavalta. Miksi teos on nimetty Luonnoksi ja mitä sillä koetetaan sanoa? Huomaan lukevani teosta jatkuvasti siten, että suhteutan lukukokemustani teoksen nimeen. Oletan siis lukijana nimen olevan painava kohta, näkökulma, kuten teos on suhteessa paikkaan, tai kertomus suhteessa kokemukseen, ja tulkinnalle tai upotukselle varsin olennainen.

Mutta onko teoksen tarkoitus silloin jäljitellä? Yrittääkö teos siis jäljitellä luontoa ja mikä tuo jäljiteltävä luonto silloin olisi, vai tulisiko teos koettaa lukea toisin? Tämä tila ei missään tapauksessa ole luontoa siten kuin sen arkikielessä ymmärrämme. Ja samalla tämä tila on kaikissa tapauksissa luonto tai luontoa täynnä, mutta ennakoimattomilla tavoilla, joita teos ei voi rajoittaa. Ehkä silloin hämäävintä on sanoa, että tuo tekstimassan liike seinällä on joki, kun se selvästi on jotakin muuta, se on kertomuksemme siitä, mikä joki on.

Eino Santanen avaa Luonto-teoksen taustoja Digitaalinen ympäristö, kirjallisuus ja lukeminen -podcastissa ja pohtii samalla ihmistä teknologisena eläimenä. Oikeastaan hän pohtii sitä, ovatko monet muutkin eläimet teknologisia. Jos ajatus ihmisestä teknologisena eläimenä hyväksytään, on ihan selvä juttu, että tämä kaikki on luonnollisinta mitä on: puinen Oodi-kirjasto, arkkitehtuuri, pelkistetty laatikko, jonka kosketusseinillä heilahtelevat liikkuvat sanat, älypuhelimet, joilla niiden liikettä voi tallentaa, ääniteknologia, valaistus. Tämä kaikki on kumma paikka, johon olemme piiloutuneet, ja jos se on meille ominaista, on se osa luontoamme. Mutta mikä muu tuohon ominaiseen piiloutuu ja mitä sillä mahdollistetaan? Miksi teoksen ääninauhalla puhuja koettaa huonoin tuloksin irrottautua älylaitteestaan saadakseen hetkeksi otteen ”luonnosta”, ehkä myös itsestään?

***

Kaikki muuttuu lukijan koskettaessa tilaa: sanat pakenevat kosketusta kuin linnut, ne ovat varuillaan, sekä aaltoilevia että pakenevia. Koskettaessa sanat siirtyilevät, hajoavat, poksahtavat toisiksi tai paljastavat altaan uusia sanoja.

Kivimäiset tekstikuutiot liikkuvat näytöllä koskettaessa; niitä voi vetää ja siten muuttaa sanavirran suuntaa. Lukijan käsi toimii myös kivimäisenä elementtinä virrassa: sanat pakenevat kättä ja niiden virta oikealta vasemmalle kiertää käden kuin vesi kiertää kiven koskessa.

Kertomukset tuovat tilaan ainakin kaksi kokemuksen tasoa; ääninä tilassa toistuvat haastattelunauhat ovat itsessään kertomuksia luontokokemuksista. Toisaalta ääninauhakokemusten kuunteleminen yhdessä tekstinäyttöjen liikkeestä ja koskettamisesta syntyvien havaintojen kanssa synnyttää oman kokemuksensa, lukijan tai kokijan taidekokemuksen. Mutta mikä tarkalleen ottaen on luontokokemuksen kuulemisen kokemus? Lukija on tilassa toisaalta kuulijan osassa, ottamassa vastaan kertomuksia, ja toisaalta hajamielisen tutkijan osassa, liikuttamassa kertomuksista syntyvää sanastomassaa tekstiseinillä.

Teoksen lukeminen tilassa on moniaistista: keskittyminen aaltoilee ääninauhan kertomuksen, sanaseinien ja niiden kineettisyyden sekä kosketuksen ja tilan ominaisuuksien, kuten valoisuuden ja seinien läpikuultavuuden, välillä. Toisinaan katse on jo ehtinyt löytää tekstimassasta jonkin sanan tai sanajoukon, kuten ”pelkää mustarastaita”, kun se seuraavaksi kuuluukin ääninauhalta ja punoutuu osaksi sitä ympäröivää kertomusta. Teoksen sanaston seuraaminen on siten moniaistista, sanat sinällään korostuvat seinällä, toimivat omina kummina olioinaan ja sitten järjestyneinä ääninauhan aaltoilevaan kerrontaan. Tekstin näkeminen, seuraaminen ja liikuttelu sekoittuvat kuunteluun ja hämmentävät sitä, tekevät tilassa olemista ja kuuntelukokemuksesta vähän hajamielisen, vähän leikkivän.

Tekstijoukkojen koskettaminen ja esimerkiksi sanoista koostuvan lohijoen kivikuutioiden siirtely rinnastuu ihmisen taipumukseen muokata ympäristöään; digitaalisen ympäristön muokkaaminen rinnastuu luontoympäristön muokkaamiseen. Voin vaikeuttaa tai helpottaa pomppivien kissa-sanojen reittejä, koskettamalla muuttaa saaria numerosarjoiksi tai padota tekstiholkkeja lohijoen virtaa tukkimaan.

Koskettamisen voi kuitenkin ymmärtää myös lempeämmin. Sanan liikautus sormella voisikin rinnastua enemmän käden upottamiseen juoksevaan virtaan. Mikä tuolloin kokemuksessa terästyy, on käden ja veden suhde, siis eräs kosketus, ensin kylmyys ja sitten siihen tottuminen. Teoksen koskettamisen vertaaminen veden lämpötilan tunnusteluun tuntuu luontevalta varsinkin, kun tiedostaa, ettei mikään seinän todellisuudessa todella ratkaisevasti muutu, vaikka sanoja liikauttaisi. Niitä ei saa karkaamaan seinältä lattioille tai kattoon, eikä niitä voi kerätä, kuten vettä.  Kokemus paljastaa jotakin siitä, missä todellisuudessa olemme; kertomuksessa.

Sanat seinällä pysyvät sanoina siinä mielessä, että vaikka niitä voi ikään kuin koskettaa ja niiden liikettä ohjata sallituissa rajoissa, eivät ne kastele kättä, värähdä käden kosketuksesta tai tunnu oikein miltään muulta kuin tasaiselta pintamateriaalilta, jonka alla tuo kumma kosketus tapahtuu: että kosketus on ohjelmoitu näin. Samalla muistuu mieleen, että se, mikä koskettaa (minä tai kokija) on todella tuossa koskettamassa. Katso nyt mikä olio, ja sitten tuo toinen sen vastinparina, seinä kuin liikahteleva kone.