Alkuperä lähestyy kun piilotamme kauneutta, niin auki, niin kaunista. Yhdyskunta on keskushermoston jatketta ja vastaavanlaista syiden etsimistä; jos menee katsomaan elokuvaa nähdäkseen Marilyn Monroen, näkee joka kerta myös vastaleikkaukset, mies hurmioituneena sulkee silmänsä. Hänen kasvojensa hehkuva puna on valheen väristä, hän säikähtää kuuromykän pitämää ääntä. Valo yössä on ehkä merkki sivilisaatiosta, naamio, este, reikä seinässä, jotain kodikkuudesta on kadonnut. Kävely hämähäkinseittien lävitse, osa tarttuu, osa toiveista toteutuu. Sen jälkeen kaikki harventuu. Kuin kiiruhtaminen lämmittämättömän huoneen lävitse, ilma olisi kylmää jos ehtisi sopeutua. Myöhemmin jäljellä ainoastaan katkelmia.
Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan hänen kaltaisistaan migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvä kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi että pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes sade alkaa Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.
Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Tällaisessa metelissä sielu katoaa, kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein kuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun
noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, tämä on häviämässä. Näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.
Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen käynyt, painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti tuhka oli lumivalkoista edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. muistansyyllisyyden , ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä.Tein sen omista hiuksistani.
Minä olen toisaalta keksijän poika, voin vain löytää uusia kokemuksia. Juuri sen vuoksi saan hänen kaltaisistaan migreenin. Ja sitten kun tapasin hänet, aistin hänessä kuoleman lähestyvä kauneutta. Olisi ollut typerää olla hakeutumatta hänen seuraansa. Jos kuljen joskus näyttämön poikki ja tiedän hänen olevan siellä, tiedän että kävelen alueilla joilla enkelitkin varoisivat askeleitaan. Täytyy muistaa säilyttää normaali rytmi, tietää missä syke on. Kiihkottomasti, kuin kasvit tai planeetat. Ja tunnen hänen poskipäillään yön kosteaa ilmaa, hän lausuu jotain omituisesti, ehkä siksi että pitää sitä yhtenä sanana. Olin etsinyt, minulle oli iskostunut mieleen että hän on nainen nimeltä se ja se, juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin. Värikkäät kukat eivät jotenkin tunnu luonnollisilta, mutta hämärässä ne ovat kaikki kauniita. Hän hyräilee ja valvoo verannalla untani, se tuudittaa meitä molempia. Kunnes jokin äkkinäinen liike, jokin viittaus käsittelemättömiin tunteisiin tekee tästä raskasta, yhtäkkiä sävelmään ei voi keskittyä, kunnes sade alkaa Jotain muuta puhuttavaa. Piirrän kuvan tuosta pelottavasta eläimestä, nyt voin hyväksyä sen. Juoksen ja tuo puu, itseni ja metelin väliin.
Vesiputouksen juurella tarkkailen itseäni, mutta kerron siitä myöhemmin, pauhu on niin lähellä. Tällaisessa metelissä sielu katoaa, kuin pienet makeat virtaukset, juon lasit ikkunoista. Sillä tavalla viinirypäleet ovat usein kuultavia, sade joka putoaa talon lävitse. Aina useasta kohdasta, totuus ei asu vain yhtä huonetta. Tässä juurella, valtava paine käsissäni. Kuin virtsa jonka lasken joka aamu. Täten ihoni ei halkeile ja hiukseni kelluvat vedessä sumun
noina putouksen alla viettäminäni päivinä aloin peitellä jälkiäni; en enää kirjannut ylös kokemaani, ettei tuota alkuperäisyyttä riistettäisi minulta. Silti minulla on niitä kuin hyönteisiä muovitaskujen alla. Kuulen miten iho nousee kananlihalle. Hyvin suuri häiriö, kuin pilvenpiirtäjä tai veistos. Ehkä sitä on ilmassa. Sulkisit ikkunan. On pidettävä kiirettä, tämä on häviämässä. Näyttää kiteytyneeltä, kuin joltain fossiiliselta toukalta. Mutta se on liikkuvaa vettä. Voitte katsoa minusta kuvia. Kun niitä selaa tarpeeksi nopeasti on kuin liikkuisin.
Yhä viidenkymmenen vuoden jälkeen hän on täällä, haistan sen, yhä korkealla. Aavistus kaksikymmentävuotiaan saavuttamattomuudesta. Näin korkealta katsoen se voisi olla jäätikkö tai Miami; tarpeeksi korkealta voi nähdä menneisyyteen. Rauniot merkitsevät onnea, sanat esineitä, lähempänä ne katoavat, minä, katoavat. Kuiteista ja tositteista näen missä olen käynyt, painaumia, olen painanut pääni maata vasten rukoillessani tai muistellessani; hänen ruumiiltaan ajettiin parta, se paloi kirkkaalla liekillä ja intensiivisesti tuhka oli lumivalkoista edelleen hän yllättää minut pesuhuoneessa tuijottamassa itseäni silmiin, henkäillen hiljaa. Leikkaan itseäni kun ajan partaa, se on kielihaava. Muistat vain miltä se näyttää, et miltä se tuntuu, tai toisin päin. Kaikki näyttää pienoismalleilta, jokin on nyrjähtänyt, tämä talo on rakennettu taivaaseen tai helvettiin. Käymälöissä vasta toisten virtsan ääni vapauttaa omani. Hänen ihonsa näyttää olevan liikkeessä, kuin tuuli dyynien yllä. muistansyyllisyyden , ääni tuottaa sen, siirrän vaistomaisesti jalkani leviävän verilammikon tieltä. Kasvot ja kädet aina lähikuvissa, siksi leijonat syövät kasvoja ja käsiä, käsien peseminen verestä, hypnoottista. Löysin uusia maisemia kun ajelin pääni, uusia muotoja. Mehiläiset keittävät hunajaa kylkiluiden katoksessa, raadot katseen paikkoja. Katso! hän huudahtaa ylpeänä.Tein sen omista hiuksistani.