Москва. Luen runoasi ja juna kuljettaa minua, vieressä mummo virkkaa minulle elämäänsä:
kuinka se ei ota loppuakseen, kuinka luurangot yhä vain piilottelevat – jonkun pitäisi näyttää
niille kaapin paikka. En puhu hänen kieltään mutta kuuntelen, ja kuolemastakin mummo
kertoo, kuinka se on kehno tanssikaveri: kaihtaa katsetta, ei koskaan vie saatille, talloo
varpaat littaan ja nauraa.

Иркутск. Käyn junan käytäviä tulosuuntaan, kala Volgan vastavirrassa, miehet tupakoivat
vaunujen väleissä, nyökkään niiden tummille silmille: miltä maailma näyttäisi savun läpi tai
miltä kokonaan tulessa. Eräässä vaunuista soittaa luurankojen orkesteri, siellä pidetään
tanssia, haku on käynnissä, mietin puukenkiä ja peltikattoja, jatkan ravintolavaunuun. Ilta
vääntyy yöksi, ikkuna kääntyy mustaksi peiliksi ja katson siitä kuvaani pitkään.

Улан-Удэ. Kerralla alas vaan, se on maan tapa, tarjoilijatar nauraa, votka pulppuaa ja
kaalikeitto. Nainen opettaa minulle kieltään, minä opin sitä, me keskustelemme, pian aamu
muistuttaa itsestään ja kaikki näyttäytyy hetken jotenkin kummallisena. Katson ikkunasta
metsiä ja kyliä, rutistan runosi taskuuni,

juna                                                             

tärisyttää                                     

meitä.  

Улаанбаатар. Hiekkakaupungin rautatieasemalla aurinko sytyttää minussa katumuksen,
siristän sille silmiäni ja avaan rutistuneen runosi: kynän lyijy on jauhottunut yli paperin sinisten
ruutujen, sanoista ei saa selvää, enkä minä opetellut niitä ulkoa. Pöly pyyhkii pääkaupunkia,
pikkutyttö haistaa minusta Suomen ja tarjoaa yösijaa kasvoliinansa takaa. Tyttö ei halua
hiekkaa keuhkoihinsa, aikoo elää pitkän ja hyvän elämän, niin, tästä maasta saa tätä nykyä
sellaisiakin.

Говь. Autiomaa opettaa minua, ja ihmiset: purista oikeaa kyynärpäätä, iske nimetön votkaan,
sormi otsaan, ole itse Tsingis-kaani, ota selvää kiinalaisista vakoojista, myrkystä jota ne
käyttävät, kuinka se värjää hopeasormuksesi kuolemanvihreällä. Ja Gobi jatkuu ja jatkuu kuin
ei olisi alkanut, ei aikoisi loppua, jossain näkyy eläin, jossain ihminen, jossain taas eläin:
etäisyys olentojen kesken vaihtuva.

北京. Kuin matka alkaisi todella vasta nyt! Tunnen sen muurin luikertaessa ikkunan taa:
vuosituhannet piipahtavat vierellämme, vaihtavat muistoja raiteiden kanssa, pujahtavat yli
kukkuloiden – savusumu on lannistanut ne haltuunsa. Toriaukiolla joukko mustahiuksisia
osoittaa mieltään. Tiananmen valittaa, vääntyilee, tärisee; vastakuivunut veri halkeilee
protestoijien jaloissa, ja kengänpohjilta se viimein saa väsyneen vastauksensa, marssin puhki
kuluttaman: M DE IN CH A.  

桂林. Jumalanne – ketä he ovatkaan, onko niitä – ovat painaneet kämmenillään karstivuoret
sojottamaan. Joki on vihreä ja kukkulat, taivas silkka aurinko. Veneen moottorista pusertuu
lämpö ja painostaa; rannalla kalastaja moittii minua, kirjoittaa runosi uusiksi (se jäi Pekingin
kujille, rusentunut, hapettunut, valuva runo), liimaa iholleni, antaa auringon kuivattaa ja
repäisee. Opas istuu vierelleni, osoittaa kukkulaa ja näyttää kymmenen yuanin seteliä, siinä on
seisovinaan sama maisema, mutta se on minulle vain asia muiden joukossa.