”Hän ei kyennyt ymmärtämään, että tanssi on runoutta, jossa jokainen liike vastaa sanaa”, kirjoittaa Paulo Coelho Mata Harista kertovassa kirjassaan Vakooja. Voisin kääntää lauseen yhtä hyvin toisinpäin: Runous on tanssia, jossa jokainen sana vastaa liikettä. Menisin jopa niin pitkälle, että tarkentaisin, sielun liikettä. Kyllä, olen ihminen, joka lukee Coelhoa ja puhuu sielusta ihan tosissaan. Sillä uskon, että sekä runouden että tanssin kautta on mahdollista olla yhteydessä johonkin jumalalliseen, omaan syvimpään olemukseensa.
Viime vuoden lopulla sydämessäni läikähti. Luulin keksineeni videoteoksilleni upouuden kategorian ihan itse, termiä tanssirunous en nimittäin ollut koskaan kuullut. Pienen selvittelyn myötä kävi kuitenkin ilmi, että eräs slovakialainen runoilija, Eleni Cay, oli käyttänyt julkaisuistaan nimitystä dance poem jo vuonna 2015. (Otin häneen yhteyttä ja nauroimme, että voimme kai jakaa keksijän tittelin, sillä molemmat kuvittelivat olleensa maailman ainoita tanssirunoilijoita.) Tosin tähän päivään mennessä minulle on valjennut, että tanssirunoudesta on kuhistu jo vähintään 1980-luvulta lähtien. Ehkäpä voin silti sen verran omiin nimiini laittaa, että tanssirunoutta videoteoksiksi kääntämällä olen henkäissyt hieman tuoretta tuulta tämän taiteenlajin uuden tulemisen alle.
Väite tanssin ja runouden yhdistämisen keksimisestä ylipäätään sen sijaan olisi täysin naurettava, sillä läpi aikojen kynä on tanssinut paperilla ja tanssi on nähty liikkeen runoutena. Ja onhan runonlausujien rinnalla todistettu sanoja kuvittavia tanssijoita, on ihailtu runonlausujia, jotka itse tanssivat säkeiden välillä ja ennen kaikkea on kirjoitettu ja luettu kasapäin tanssista kertovia runoja. Minun toteuttamassani tanssirunoudessa uutta on ainoastaan se, että siinä nämä kaksi kaunotarta lasketaan vapaiksi kumpikin omalla tahollaan ja kun ne vihdoin pääsevät samalle editointipöydälle, niiden välinen väistämätön syleily tallennetaan teokseksi, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Eleni Cay kuvaa genreä näin:
”Tanssiruno on kahden taidemuodon synergiaa, se ei ole tanssia runoudella höystettynä tai runoutta tanssilla koristeltuna vaan kuin särkyneen sydämen puolikkaat saatettuina yhteen.”
Tanssiruno voi syntyä yhteistyössä tanssijan ja runoilijan välillä tai tekijä voi olla itseriittoinen tanssija-runoilija, kuten minun tapauksessani. Minä en voisi käsitellä maailmaa ilman runoutta enkä omaa paikkaani siinä ilman tanssia, joten koen luonnolliseksi, että teen teoksiini kaiken omin päin. Nautin äärettömästi siitä, kun voin yllättää itseni yhdistelemällä elementtejä, jotka eivät pintapuolisesti tarkasteltuina vaikuttaisi sopivan yhteen, mutta toistensa luo päästyään paljastavat jotain täysin odottamatonta. Kun näennäisesti erilliset osaset täydentävät toisiaan tavalla, josta muodostuu oma laajempi ja monikerroksisempi kokonaisuus kuin osat erikseen voisivat koskaan ilmaista, väristykset selkäpiissäni ilmoittavat jonkin ainutlaatuisen syntymästä. Kun jonkin tahattomasti yhteen törmänneen liikkeen ja sanan synnyttämä säkene tuntuu valaisevan koko tajunnan, mieleni hiljenee ja sieluni laulaa. Kutsun tapahtumaa vaatimattomasti ”taivaalliseksi yhteensattumaksi”.
Tanssirunojen tekemisessä oleellista on, että teoksessa tanssi ja runo luovat keskenään tasa-arvoisen, tasapainoisen suhteen, ja että myös katsojalle jää tilaa tarkastella tuota suhdetta ja sen herättämiä tunteita ja tuntemuksia. Tanssirunoudessa kun kehollisuus on väistämättä läsnä eri tavalla kuin kirjoitetussa tai lausutussa runoudessa, ja kielellisyyden merkitys puolestaan korostuu puhtaisiin tanssiteoksiin verrattuna. Eleni Cayn kauniita sanoja vapaasti kääntäen:
”Tanssirunoudessa on loppujen lopuksi kyse siitä, että osaa kuunnella sekä kehollaan että mielellään, punoa yhteen fyysinen ja älyllinen.”
Ja sielullinen, lisäisin jälleen. Sillä minulle tanssirunon tekeminen tarkoittaa tunteitteni julkituomista mieleni ja kehoni löytämien tyydyttävimpien kanavien kautta enkä voi kuvitella sen jumalallisempaa olotilaa.
Tanssirunous on luonnollisesti läheistä sukua sekä videorunoudelle että tanssielokuvalle, jopa musiikkivideolle, mutta kuten jokaisella taidemuodolla, myös sillä on vahva oma identiteettinsä. Niin kuin minkä tahansa taiteenlajin tallentaminen, merkitsee se tanssirunollekin jonkinasteista lukkiuttamista, mitä voi mielestäni käyttää mainiosti hyväksi. Nimittäin yksittäisenä tekijänä tärkeimmäksi tanssirunon luomisprosessissa nimeäisin ajoituksen; sekä tanssin tallentaminen videolle että runon tallentaminen ääninauhalle tekevät niistä muodoiltaan pysyviä, jolloin niiden välisellä keskinäisellä ajoituksella voi leikitellä, mikä puolestaan mahdollistaa erilaisten merkitysten rakentumisen elementtien itsensä kuitenkaan muuttumatta.
Tietysti myös sekä kuvan että äänen editointityökalut avaavat oven toisensa perään tanssirunon edetä yhä pidemmälle ja korkeammalle, kehittyä olennoksi, jonka kaltaisella ei ilman näitä instrumentteja olisi olemassaolon edellytyksiä. Ja vaikka kirjoitan ja tanssin useimmiten improvisaation voimalla, editointipöydän ääressä työskentelee aina sisäinen kriitikkoni, jotta lopputulos olisi taidetta eikä itseterapiaa, jotain, joka olisi arvokasta paitsi minulle myös katsojalle. Ja Coelhon mainitsemalle maailmansielulle.
