Olen aina ollut luontoihminen. Lapsena virvoin kokonaisilla puilla, rippilahjaksi sain haulikon. Siivetönnä en voi lentää, hyräilen ja kirjoitan luonnontieteet mieleisekseni: puuta halaamalla lintu lisääntyy. Otan puiston paksuimman puun, yhdyn vuosirenkaisiin, hetken aikaa olen sykli. Maa järisee, kylki valuu mahlaa, sotkee helmalakanat. Oksanhaaraan puhkeaa pesä, pesään puhkeaa poikasia, minä itken ja karjaisen: nokat nokat nokat kiinni, silmät silmät silmät auki, olen oleellinen, naisellinen, täydellinen, täynnä puuta, maata, rakkautta.

Marraskuun aikaan olisi turvallista olla pariskunta, nähdä syvällistä merkitystä pimeydessä, tuntea hartautta ja tiivistynyttä tunnelmaa lauantai-iltana, unohtaa kuinka seinän takana olisi joku muu, joka panisi ahtaalle ja syvälle, kahlitsisi ranteet pienimmistäkin syistä. Kellarista nousisi kadulle kuolleita lintuja yhdessä pakottomuuden ja nimikoitujen kylpypyyhkeiden ja sävy sävyyn olevien asusteiden ja kukallisten pöytäliinojen kanssa, anoppia ei imarreltaisi, lyötäisiin poskelle ja laimin vierailut kohteliaisuussyistä, oltaisiin katastrofi ilman varoitusääntä. Kaikki vain ymmärtäisivät pysytellä kaukana.

Eräässä kaupungissa oli niin onnellinen nainen, että hänet laitettiin museoon näytille ja siellä se sitten hymyili. Onni säteili niin, että ovella ihmiset laittoivat tummennuslasit silmilleen, lapsia ei päästetty sisään ollenkaan. Tasatunnein se lausui aforismin rakkaudesta, ihmiset tulivat ja kirjoittivat pieniin ruutuvihkoihinsa, huokailivat onnesta myös. He eivät nähneet kuinka huoltomies iltaisin kantoi naisen takahuoneeseen, avasi selästä luukun, latasi patterit, vaihtoi hameen, pesi silkkiset hiukset. Naisen suu, syvempi kuin yksikään murheellisten laulujen maan järvistä, avautui ja sulkeutui, avautui ja sulkeutui, nieli kaiken ja hymyili.