Ne elävät usein loisina, kuljettavat haurasta kuorta mukanaan, muistamatta kuoren ylimmän
kerroksen olleen joskus osa merenpohjaa. Huoneet. Muodostavat kudoksia. Kudosrakenteet.
Muodostavat elimiä. Ja kerroksista taas muodostuu asukkaidensa, niiden rajapinnoilla elävien
olentojen peilejä. Soluseinämien takana he kutovat vaivihkaa seittejään, nuoret alareunastaan
sisäänpäin kääntyneinä. Rihmastot saattaisivat kasvaa laajoillekin alueille. Havaintokehään
ilmestyisivät ensin selkäydin ja kiduksen aiheet. Jalat tyveään kohti himmenevinä ulokkeina.
Säikeet ehkä koskettaisivat toisiaan kevyesti. Toiset enkelinsiivistä vain toistensa peilikuvina.
Vähitellen varren osat alkaisivat sinertää, katoaisivat sitten jäljettömiin, estääkseen rikkaruohoja
leviämästä.

Säleikön läpi valuvat ruohonkorret

oranssi tuoli harmaata kiviseinää vasten

valoa hohtavat elementit

On ruutuja, joissa hypitään päivänvalossa. On vanerisia taipuvia levyjä seinää vasten. On ruohikon
halki metsään kulkeva betoninen sadevesikouru. Ja toinen metallinen, joka putoaa katolta kannen
läpi vesikaivoon. Eriväriset leikkikalut hiekkalaatikossa, paikoilleen jähmettyneinä kuin
ydinvoimalaonnettomuuden jäljiltä hiiltyneet luurangot.

Sirottelin ajatukseni väljästi

ilman rajaavia aitoja

toistuivat aikeeni kuin viuhkat

Keräilin luufragmentteja metsänreunasta, tulkitsin auringon ja kuun ääriasennot. Villiluumun
korjuujuhlissa tatuointikuviot kiersivät kehää, kaarien aaltoviivat kohtasivat, saniaispuun ytimestä
veistetyt esineet. Ja vesitornin sieni rajasi horisontin, kohtasimme vanhan ja uuden rajalla, autojen
kääntöpaikalla, ostoskeskuksen raunioilla maisemasta eristetyllä kolkolla betonikannella. Maailma
säteili edessämme hämähäkit kutoivat symmetrisiä verkkojaan talojen väliseen kalliomaastoon.