Valitsisitko n. 5 omaa digitaalista runoa, jotka ovat sinulle tärkeitä tai joihin olet tyytyväinen? Olisi mukava, jos joukossa olisi muutama uudempikin.
Little Mermaid vuodelta 2005. Tehty Kööpenhaminan matkan jälkeen, missä heitin ensimmäisen digirunokeikkani jonkun digikonferenssin iltatilaisuudessa. Valmistui hyvin nopeasti, muistaakseni yhdessä illassa, ja kestää edelleen katsomista, mikä on melko harvinaista.
Saarela vs. Heinäluoma, 2006. Pidän tästä paljon, koska konseptualistis-visuaalinen idea toimii tässä harvinaisen hyvin myös luettuna. Myös sikäli ajankohtainen, että aiempi ruotsinkielinen versio, joka pohjautui puolueiden vaalimanifesteista otettuihin sanoihin, esitettiin Tukholmassa sikäläistä vaalipäivää edeltävänä lauantai-iltana syyskuussa 2006.
Hiukkaskiihdytin (työnimi). Tämä on vielä pahasti keskeneräinen, mutta konsepti käynee hyvin ilmi. Tarkoitus olisi, että kukin atomi sisältää jotain oikeata tekstiä nykyisten satunnaisten kirjainrykelmien sijaan. Henkilökohtaisesti sikäli tärkeä, että on konseptin tasolla yksi ensimmäisistä digirunoistani (vuodelta 2001 tai 2002), joskin valmistuminen on edelleen aika kaukana.
Selvänäkyjä (työnimi). Tämäkin on vielä keskeneräinen, ja sekä pohjateksti että punaisella näkyvät verbit tulevat vielä muuttumaan huomattavasti. ”Lissu”-nimi juontaa juurensa työn alla olevan digirunokokoelman Roswell-teemasta ja samannimisen tv-sarjan päähenkilöstä Liz Parkerista, joskin nimi tullee vielä muuttumaan, koska kokoelman Roswell-teema tullee jäämään pois.
Valitsisitko vielä 3-5 muiden toteuttamaa digitaalista runoa, joista pidät tai jotka ovat sinulle tärkeitä?
Christopher Stracheyn rakkauskirjegeneraattori vuodelta 1952.* Tiettävästi ensimmäinen tai ainakin yksi ensimmäisistä koskaan kirjoitettu digitaalinen runo. Kaikessa yksinkertaisuudessaan täysin nerokas.
Generaattorin suomenkielinen muunnelma, jossa vaihtuvat sanat on poimittu Miia Toivion Loistaen olet -kokoelmasta: https://nokturno.fi/poem/rakkauskirje
bpNicholin First Screening vuodelta 1984. Tykkään ehkä yleisemminkin enemmän vanhemmista ja yksinkertaisemmista digirunoista, mutta tämä on myös henkilökohtaisesti erityisen tärkeä, koska olin muutama vuosi sitten mukana entisöimässä sitä nykyisten tietokoneiden ymmärtämään muotoon Jim Andrewsin ja kumppanien kanssa. Suomenkielinen versio, jossa ei ole mukana ihan kaikkia runoja: https://nokturno.fi/poem/ensiesitys-first-screening
Ana María Uriben typo- ja anirunot. Yksinkertaisia ja elegantteja runoja, ja kukapa voisi vastustaa merenneitoja ja kentaureja. 🙂
Ted Warnellin koodirunot. Nämä ovat ehkä enemmän sukua ASCII-taiteelle kuin runoudelle. Olen jotenkin perverssisti mieltynyt Warnellin duuneihin, vaikken ihan täysin ymmärrä miksi.
Miten päädyit digitaalisen runon pariin?
Muinoin 1990-luvun lopulla opiskelin yleisen kirjallisuustieteen perusopintoja Helsingin yliopistossa ja Teemu Ikosen pitämällä 1900-luvun kirjallisuutta käsittelevällä kurssilla (kurssin otsikko taisi olla silloin ”modernismi ja postmodernismi”, jossain vaiheessa myöhemmin saman kurssin otsikoksi vaihtui ”modernismi, postmodernismi ja avantgarde”) tutustuin ensimmäistä kertaa monenlaisiin kokeellisiin suuntauksiin, kuten klassiseen avantgardeen (futurismi, dada, surrealismi), postmodernistiseen fiktioon yms.
Kurssin loppupuolella käsiteltiin hieman myös digitaalista kirjallisuutta, ja sitä kautta törmäsin sitten esim. Markku Eskelisen ”Digitaaliseen avaruuteen”, Parnasson kybertekstinumeroon (3/1999) ja norjalaisen tutkijan Espen Aarsethin väitöskirjaan ”Cybertext: Perspectives on Ergodic Literature”, jotka avasivat kokonaan uudenlaisen mahdollisuuksien maailman.
Noihin aikoihin kirjoitin itse pääasiassa proosaa ja kokeilin ehkä vuoden tai parin ajan kirjallisuuden opintojen innoittamana monenlaisia ”kokeellisia” keinoja (fragmentaarista ja epälineaarista kerrontaa, metafiktiota yms.). Toisaalta olin hieman nuorempana, suunnilleen lukioaikoina, harrastanut jonkin verran myös tietokoneohjelmointia ja tehnyt joitain hyvin yksinkertaisia pelejä ja esim. fraktaaligrafiikkaa, ja tuntui hyvin luontevalta yrittää yhdistää ohjelmointijuttuja omaan kirjoittamiseen.
Ensimmäiset kokeilut olivat hypertekstejä, joissa kulloinkin ruudulla näkyvä lyhyt tekstinpätkä sisälsi linkkejä, joita klikkaamalla pääsi eri paikkoihin, mutta niitä työstäessä kävi aika nopeasti ilmi, että hypertekstimuodolla on hyvin vaikeata ja työlästä saada aikaiseksi mitään kovin mielenkiintoista.
Seuraavaksi taisin kokeilla tekstiseikkailuja. Sillä saralla en saanut koskaan ainuttakaan kokonaista teosta valmiiksi, mutta työstin eräänlaista yleistä mallia, jonka avulla voisi rakentaa tekstiseikkailupelejä, jotka olisivat tekstuaalisesti dynaamisempia ja kirjallisesti kunnianhimoisempia kuin esim. Adventure-klassikkopeli. Ainoassa tätä mallia käyttävässä, täysin kesken jääneessä luonnoksessa seikkailtiin Helsingin yliopiston päärakennuksessa ja taisteltiin vastaan tulevien örkkien kanssa. Kanssakäymisen tapoja oli kaksi: fyysinen väkivalta ja seksi.
Suunnilleen samoihin aikoihin suunnittelin myös eräänlaista Photoshopin vastinetta tekstinkäsittelyn saralla, työnimellä ”CyberLetter”. Ohjelma olisi ollut ensisijaisesti työkalu, ei niinkään itsenäinen taideteos, ja siihen olisi sisältynyt erilaisia filttereitä, jotka käsittelisivät niille syötettyjä tekstejä eri tavoin (esim. järjestäisivät tekstin sisältämät sanat aakkosjärjestykseen jne.), ja myös generaattoreita, jotka loisivat lähdetekstien pohjalta uusia tekstejä. Tämä projekti ei edennyt koskaan kovin pitkälle, mutta se on nyttemmin herännyt uudelleen henkiin hieman toisenlaisessa formaatissa, työn alla olevassa metodien ensyklopediassa, jota kokoan salasanan takaisessa blogissa osoitteessa http://abduktiopaivakirja.blogspot.com/.
Ensimmäisten digikirjallisten kokeilujen jälkeen ajauduin jonkinlaiseen umpikujaan: havaitsin, että digitaalisia välineitä oli hyvin vaikeaa soveltaa proosaan. Kokeellisiin kirjallisuuden muotoihin tutustuessa olin kiinnostunut myös visuaalisista ja kineettisistä jutuista, joita niitäkin oli vaikeaa soveltaa proosaan. Siksi päätin luopua (tai ehkä pikemminkin jouduin luopumaan) kokonaan proosasta ja lähdin liikkeelle täysin uusista lähtökohdista: yksittäisistä sanoista ja sanaa pienemmistä elementeistä, jotka osoittautuivat sopivan mainosti esim. animoitaviksi. En muista, ajattelinko tuolloin tekeväni ”runoutta”, mutta aika pitkälti samoilla poluilla olen kulkenut suunnilleen viimeiset kymmenen vuotta, ja nyttemmin monet tekemistäni jutuista ovat löytäneet hieman hämmentävästi oman paikkansa nykyrunouden alaisuudesta.
Minkä tyyppisistä jutuista olet tällä hetkellä kiinnostunut?
Tällä hetkellä olen kiinnostunut eniten äänestä, niin esitystilanteen fyysisestä äänestä kuin myös kirjoitetun tekstin soinnillisuudesta, samoin kuin erilaisista keinoista mallintaa esim. kaksiäänisyyttä kirjoitetussa muodossa. Kiinnostukseni ääneen johtuu suurelta osin yksinkertaisesta viehtymyksestä ihmisääneen instrumenttina, ja olen sikäli hyvin onnellisessa asemassa, että olen viimeisen vajaan vuoden aikana esiintynyt runsaasti Miia Toivion kanssa, jolla on upea, kaunis ääni.
Toisaalta osa ääneen liittyvästä kiinnostuksesta voi olla myös jonkinlaista vastareaktiota ja kyllästymistä visuaalisiin juttuihin, joihin olen keskittynyt aika paljon viimeisten n. kymmenen vuoden aikana. Voi hyvin olla, että kyse on omista rajoittuneista visuaalisista kyvyistäni, mutta tällä hetkellä tuntuu siltä, etten kykene ilmaisemaan visuaalisen tai esim. kineettisen runouden keinoin asioita, joita haluan ilmaista: voimakkaita tunteita, melankoliaa, haurasta kauneutta (joita musiikin puolella minulle edustavat esim. Nina Persson ja Portishead), koska ainakin itselleni noiden välineiden mahdollistama ilmaisun skaala on hyvin toisenlainen: etäinen, viileä, älyllinen, epäruumiillinen, mahdollisesti nokkela jne., kun taas ääni mahdollistaa monella tapaa paljon suoremman, aistillisemman, lyyrisemmän ja tunteellisemman ilmaisun, ruumiillisen läsnäolon jne.
Miten alusta ja ohjelmointi rajoittavat tai mahdollistavat työskentelyäsi?
Kolmoskohdassa kuvaillun prosessin aikana jouduin luopumaan isosta osasta siihenastisesta kirjoittajan työkalupakistani ja opettelemaan kokonaan uudenlaisia ajattelutapoja kirjoittamisen suhteen; siksi pidän itseäni monella tapaa ”natiivisti” digitaalisena kirjoittajana, jolle ohjelmointi on luonnollinen perustyökalu.
Mitä alustaan tulee, olen kirjoittanut melkein alusta saakka lähes kaikki digirunoni nettiselaimissa toimivalla, Javascript-nimisellä ohjelmointikielellä, joka on hyvin pelkistetty ja tehoton kieli (esim. sen video- ja ääniominaisuudet ovat hyvin alkeelliset), mikä on ensisijaisesti hyvä asia, koska se rajaa digitaalisuuden tarjoamat hahmottoman laajaalaiset mahdollisuudet hieman helpommin halllittavaksi kokonaisuudeksi, samalla kannustaen tarkempaan, minimalistisempaan ilmaisuun ja mahdollistaen käytetyn työkalupakin perusteellisen hallinnan (olen sikäli hyvin perinteinen taiteilija, että mielestäni tekniikka on hyvä hallita mahdollisimman hyvin, jotta siihen ei tarvitse kiinnittää erityistä huomiota).
Mitä juuri nyt työstät?
Tällä hetkellä työstän runoja Miia Toivion ja allekirjoittaneen yhteiseen kokoelmaan, jonka on määrä ilmestyä loppuvuodesta. Melko perinteistä mutta samalla myös monelta osin hyvin menetelmällistä lemmenlyriikkaa.
Välillä työskentelen myös pitkään työn alla olleen digirunokokoelman parissa; tällä hetkellä työn alla on yksi isohko runo, joka edellyttää Pariisin metroverkoston mallintamista.
Tuhannesti kiitos!
* (Linkki haastattelun aikaan toimineeseen sijaintiin: http://www.alpha60.de/research/muc/. Linkki vanhentunut, toim. huom.)