Kolme novellia

Kolme novellia.
Three short stories.

Suomentanut Auli Leskinen. 

 

Vain viisi minuuttia ja puhkeat kukkaan

 

Syyskuun kahdennentoista aamu valkeni viiltävän harmaana pahasta unesta heräilevässä Santiagossa, jota hirvittävät painajaiset ja räksyttävien luotien sarjat olivat piinanneet. Panssaroidut tankkiautot matelivat Panamericanan valtatietä kohti kaupungin keskustaa ja ammuskelivat risteyksiin kerääntynyttä väkeä, joka oli tullut ihmettelemään uutukaista vallankaappausta. Kevätilma roikkui raskaana sinkin värisenä hyytymänä kerrostalokolossien yllä. Alhaalla lapset leikkivät rosvoa ja poliisia, puristivat pienet kätensä nyrkkiin aseeksi ja tähtäsivät sormillaan taivaalla kieppuvia ja säikkyjä puluparvia lentoon pöllytteleviä helikoptereita. Portailta ja kujilta kaikui eukkojen päivittely, vaikka eivät he vielä vanhoja olleet, vaan pikemminkin nuoria ja keski-ikään ehtineitä naisia, jotka keikkuvissa kretonkihameissaan ja kukkeina ripustivat pyykkejä ikkunoiden kaiteille. Slummien naisia ja köyhän kodin hengettäriä he olivat, eivätkä he vielä tajunneet mitä oli tekeillä, mutta kireys oli jo alkanut asettua suupieliin ja eleisiin, kun he suut supussa juorusivat ja yhtäkkiä katse naulautui kadunkulman sakkiin, siihen tuttuun kotikorttelin väkeen jonkin matkan päässä, vaikka ei siihen risteykseen pitkä matka ollut, vain puoli korttelia slummista, joka ulottui eteläiseen Panamericanan valtatiehen ja Departamental-katuun asti. Juuri siinä missä nyt on bensa-asema ja valtion virkamiehille rakennettu Villa, asuintaajama, juuri siinä lemusi jo aamuisin kuolleelle koiralle löyhkäävä kaatopaikka, sitä kutsuttiin Reiäksi. Se oli sellainen suuri kivilouhimo, josta kaivettiin soraa ja hiekkaa ja avoimeen monttuun roskakuskit kärräsivät kaupungin jätteitä. Jätevuorten päällä me talokolossien lapset leikimme laskettelua. Viiletimme pesuvadeissa alas pitkin roskaröykkiöiden höyryäviä ja sortumavaarassa olevia jyrkkiä rinteitä. Sieltä, urbaania kuona-ainetta kaupungin reunoille sylkevistä viemäreistä etsimme pieniä aarteita, smaragdein koristeltuja kampoja, joiden piikit olivat katkeilleet, Ambrosolin kansainvälisen koulun kullanvärisiä käärepapereita, muuan revenneen Ritmo-lehden kulkukoiran mädäntyvän luurangon alta, tuoreessa kakassa pyörineen magnesiuminsinisen pullon, palan 45 minuutin vinyylilevyä, joka oli puoliksi hautautunut jätteen sekaan ja soi mykkää kaatopaikkamusiikkia sontaläjässä kärpästen, matojen ja torakoiden kihistessä läjän päällä tuona syyskuun aamuna 1973.

Kerrostalojen kolmannesta kerroksesta näkyi hyvin ne kolme ruumista, jotka oli heitetty jätteiden sekaan. Siinä ne makasivat vielä vääntyneinä viimeiseen kuolinkouristukseen, sinertävä ruumis yhä lämpöisenä ja iholla aamukasteen helmeilevä sifonki. Kolme jodissa pyöriteltyä miehen ruumista, ne minä näin tuona lapsuuteni aamuna, kun seisoin ja kurkistelin aikuisten jalkojen välistä. Aikuiset puhuivat että ehkä ne olivat rikollisia, jotka poikkeustilaviranomaiset olivat teloittaneet tehdäkseen maahan oikeutta, niinhän televisiossa oli kerrottu. Niin he sanoivat ja osoittivat siinä samassa vanhempaa miestä, jonka päässä oli luotisuihkussa paikaltaan pudonnut tukkalisäke. Alta paljastui auki repeytynyt kallo, se kimalteli aamuauringossa kuin kourallinen punaisia rubiineja.

Minusta kaikki ei ollut ihan kohdallaan, eivätkä iältään neljävitosista kuusikymppisiin olevat ruumiit sopineet mielikuvaani rikollisista. Ihan tavallisia miehiä ne olivat yllään murheelliset, pistinten repimät vaatteet. Ehkä he olivat ukkeja, enoja, isiä, automekaanikkoja, sähkömiehiä, leipureita, puutarhureja, tehtaalla pidätettyjä ja kotini vastapäisellä kaatopaikalla teloitettuja ammattiyhdistystyöläisiä, kaukana kotoa ja perheestä, joka vartoi heitä kotiin uskontunnustus huulillaan ja oli odottanut kokonaiselta vuosisadalta tuntuvan pitkän valvotun yön, eikä näkisi heitä enää koskaan.

Siitä aamusta on nyt kulunut kaksikymmentäviisi vuotta ja kylmät väreet hiipivät yhä selkäpiihin, kun muistan ruumiiden vääntyneet suut täynnä kärpäsiä, jalat ilman kenkiä ja parsitut sukat täynnä reikiä, joista kylmenneet, turvonneet ja jäykät varpaat pilkottivat. Ajan kuluessa kuva nousee muistin pohjalta yhä uudelleen ja uudelleen ja seuraa mukana, kuin ”uskollinen koira, joka ei jätä eikä vaikene”. Ajan mittaan on alkanut tuntua jopa kotoiselta muistella tuota yhä niin ihmeellisen tuoretta kuvaa kaatopaikan hyhmäisen kuolinharson ympäröimistä miehistä. Voisinpa melkein sanoa, että sieltä lapsuuteni löyhkäävältä joutomaalta heidän vääntyneet kätensä tervehtivät minua nyrkki pystyssä ja taivaalla musta helmiäiskuu hehkuu yhä katkeraa valoaan heidän ylleen.

Novellikokoelmasta Perlas y Cicatrices (”Helmiä ja arpia”, 1998)

 

 

Lorenza
(Ramman siivet)

 

“Yo me enamoré del aire,
del aire me enamoré”

“Minä rakastuin ilmaan,
ilmaan rakastuin.”

Vuonna 1989 taitelija Mario Soro tutustui Lorenzaan Münchenissa, kun hänet oli kutsuttu Saksassa pidettyyn Plastiikkakirurgiaa-nimiseen chileläisen taiteen näyttelyyn.[1] Silloin hän sai myös tietää, että Lorenzalla oli miehen nimi, Ernst Böttner, ja että Ernst oli syntynyt Punta Arenasissa saksalaisen naisen ja chileläisen sotilaspoliisin liiton hedelmänä. Iältään hän oli suurin piirtein 33 vuotias. Lorenza oli pukeutunut kireisiin sinisiin nahkahousuihin ja jalkoihinsa hän oli vetänyt korkeat korot, jotka nostivat hänen travestin vartalonsa jalustalle. Vaaleat vyötärölle ulottuvat hiukset oli sidottu niin tiukalle poninhännälle, että ponnari veti kirkkaanvaaleat silmät kiinalaisille viiruille. Yläruumiin torso näytti kapoiselta pohjoisen kylmässä viimassa kehoa lämmittävän viitan alla. Mutta Lorenza oli pelkkää hymyä ja häntä ympäröi maalatusta suusta huokuva lämpöinen huurupilvi. Chilen maasta hänessä ei enää ollut jäljellä juuri mitään, vain tietty varjo häivähti surumielisesti katseessa muistona iltapäivästä jona hän menetti molemmat kätensä.

Kymmenvuotiaaksi asti Ernst Böttner oli asunut Punta Arenasissa, kuin kuka hyvänsä siirtolaislapsi. Hän oli vaalea ja hauras poikanen, joka ajoi takaa lintusia yrittäen päästä lentoon tarrautumalla niiden siipiin. Mutta linnut pakenivat ja pikkuinen Ernst jäi tuijottamaan tyhjin käsin lintujen perään eikä onnistunut nappaamaan kiinni harmaista höyhenistä, jotka kohosivat räpytellen etelän taivaalle.

Eräänä päivänä hän näki linnun, joka oli istahtanut langalle, ja se oli siinä niin lähellä että tarvitsi vain ojentaa kätensä ja tarttua kiinni, mutta Ernst ei tiennyt että se sähkölanka oli korkeajännitejohto, ja sähköisku paiskasi maahan hänen hauraan ruumiinsa. Kädet paloivat onnettomuudessa hiilenmustiksi ja sitä mukaa kun aika kului, kuolion sormi alkoi kiivetä kätösiä pitkin yhä ylemmäs kunnes kädet piti amputoida. Ja sitten kyynärvarsi ja kyynärpäät. Mutta kuolio vain kiipesi koko ajan ylemmäs ja ylemmäs eikä maalaislääketieteen opeilla moista mädäntymistä hillitty. Silloin pojan äiti päätti, että myydään se mitä on ja sen perusteella, että lapsella oli kaksoiskansalaisuus, hän onnistui viemään poikansa Saksaan parannettavaksi.

Kun Saksaan oli tultu ja asetuttu elämään ja olemaan, Ernst joutui leikkaukseen, joka pani pisteen painajaiselle ja poisti olkapäiden arvet ja teki niistä sileät kuin kreikkalainen marmori. Sen jälkeen vammaisille annettava kuntoutus, joka Saksassa on erinomaista laatua joskin kallista, sai aikaan sen että äiti joutui pestautumaan siivoojaksi samaan sairaalaan maksaakseen kalliin terapian.

Niin Ernst korvasi menettämänsä kädet jaloilla, joissa alkoi kehittyä kaikenlaisia kykyjä, etenkin maalauksen ja piirtämisen taito. Mutta tämän jälkeen taiteen suoni pulpahti vimmalla esiin ja pulputessaan johdatti hänet travestien kauneuden oppeihin. Niin hiileksi kärventyneet siivet alkoivat kasvaa esiin pienestä homoseksuaalin sydämestä.

Hän opiskeli klassista taidetta, työskenteli taiteilijoiden mallina ja teki ruumiillisuudestaan liikkuvan veistoksen. Silvottu reliefi, urbaaneista raunioista lennähtänyt. Eurooppalaisen arkkitehtuurin uusi avaus. Vapaaksi karannut karyatidi.

Sillä hetkellä syntyi Lorenza Böttner. Naisen nimi oli viimeinen höyhen travestin kapioihin. Ja niin alkoi kulku läpi taiteen eri lajien: valokuvaus, elokuva, performance, installaatiot. Ja nimi piirrosten ja maalausten alaosassa on pitänyt Lorenzan hengissä ja sallinut matkustaa maailmalla äidin kanssa. Uhrautuvasta emosta tuli mammanageri, joka ei suostu valokuviin eikä anna haastatteluja neuvottelematta ensin palkkiota pojulle tehdystä työstä. ”Lorenzalla on copy right”, hän tokaisee ja peittää kämmenellä kameran linssin.

Mutta piirrosten ja maalausten ohella Ernstin suurteos on hänen ruumiinsa. Kehonsa vammaisuuden hän panee esille, kuin ylevän teoksen New Yorkissa, Barcelonassa tai Kaliforniassa. Joskus hän laskeutuu kadulle ja varpaat vetävät liiduilla herkkää viivaa, jotka ohikulkijoiden askeleet sitten pyyhkivät pois. Vierellä äiti korvaa poikansa puutteita ja ojentaa kätensä ottamaan rahoja vastaan.

Ehkäpä Ernstin tunnetuin teos on Berliinissä vuonna 1982 tehty performance. Ruumiin taiteen tapahtumassa Lorenza asettui ovensuuhun valkeaksi maalattuna esittäen Milon Venusta. Ihmiset kulkivat ohi näkemättä häntä ja vasta kun veistos alkoi liikahdella, he huomasivat rujon ruumiin jäljittelemässä klassista asentoa.

Varmasti tämä taitelija on tullutkin jo osaksi gay-taidetta, mutta Lorenzassa homoseksuaalisuus tulee esille oman ruumiin haltuun ottona ruumiin puutteista käsin. On kuin kehontyngän näyttäminen vailla minkäänmoista kainostelua tekisi ruumiista ylevän. Tietty uudenlainen glamour pehmentää kirveellä veistettyjä olkapäitä ja asento huokuu outoa halua, joka verhoaa kaksin verroin uuteen asuun tämän helleenisen kirurgintyön.

Performanssin Lorenza on tynkä ja ylpeä valkyyria. Käsivarsien tilalle hän loihtii pari siipeä, jotka muistuttivat Samothracen Victorian siipiä, kun hän oli ollut mallina Robert Mapplethorpelle, tuolle valokuvaajahintille, joka sittemmin meni ja kuoli aidsiin. Juuri sellaisena hänet on kuvattu gay-lehtiin ja katalogeihin, amputoituna Parthenonin huorana. Vähän niin kuin salakuljettajien kelkassa postmoderniin bakkanaaliin kutsuttuna Akropoliin toplessina, joka seisoo korkeilla koroillaan Ateenassa.

Kesällä 90 Lorenza kävi Chilessä eikä kulttuurin kerma ollut häntä huomaavinaan. Hän tulikin järjestämään vain pari perhejuttua. Mutta kun häneltä pyydettiin pientä esitystä, hän myöntyi vastoin äidin tahtoa, joka siinä samassa inttämään että mitäs siitä maksetaan.

Lorenza esiintyi Chilessä helteisen sunnuntain iltapäivänä Buccin Galleriassa niukan yleisön ja pyhäpäiviensä huviksi näyteikkunoita katselevien pariskuntien velton katseen alla. Joku kysyi, että oliko tuo jostain Teletónista,[2] mutta hänen käskettiin tukkia turpansa, sillä samaan aikaan gallerian kiviseinään heijastui kauniin ramman etruskilainen varjo.

Lisäksi hän piirsi miehen ja naisen ja asettui itse niiden väliin. Sitten kaikki painelivat gay-diskoon, jossa Lorenza hakkasi siipiään aamunnousuun asti. Kun tehtiin lähtöä ja piti kulkea sotilaskasarmin ohi, vartiosoltut heittelivät hänelle lentosuukkoja ja huutelivat jotakin. Lorenza ei vaivaantunut vaan napitti rauhassa auki viittaansa ja vastasi että hyvä on, mutta yksi kerrallaan.

Hänet valittiin Barcelonan Vammaisten Olympialaisten symboliksi. Mutta Chilen hän ei enää koskaan halunnut palata sen kesän 90 jälkeen, jolloin hän nousi koneeseen ja lensi pois toisen kerran elämässään. Ja ennen kuin hän nosti jalkansa koneen rappusille, hän pysähtyi hetkeksi, tuskin sekunniksi jona muisti halusi kaivaa esille hansikkaan ja vilkuttaa hyvästit. Mutta vain olkapää värisi hieman, kun hän levitti epämuodostumasta kasvaneita siipiään ja katosi taivaalle taakseen katsomatta.

Alahuomautus: Vuonna 1993 saapui tieto hänen kuolemastaan Saksassa. Aidsin varjo oli tavoittanut hänet matalalennosta ja polttanut lennossa tuhkaksi nuo ihmeelliset siiveniskut.

1 Cirugía Plástica -näyttely oli tunnettu Chilen oppositiotaitelijoiden uuden taiteen näyttely Berliinissä 1989. Suomentajan huomautus. 2 Chileläinen vuotuinen tv-ohjelma varojen keräämiseksi vammaisille ja muille hädänalaisille. Suomentajan huomautus.

Pienoisnovelli teoksessa Loco Afán, Crónicas de Sidario (”Hullu Into, aidsilaisen kronikoita”, 1996)

 

Jälleen etsimme, jälleen petymme

 

Ja niin paljon potkuja, niin paljon kaltereiden takaa irti päässyttä rakkautta kotiratsioiden ja väkivallan jälkeen. Niin monta kertaa ne kysyivät heistä, jankuttivat kerta kerran perään, niin kuin itse olisivat panneet sanoja suuhumme, kuin eivät olisi olleet tietävinään, kuin olisivat naureskelleet, niin kuin eivät muka olisi tasan tarkkaan tienneet sitä paikkaa, missä he olivat hävittäneet ruumiit. Sitä paikkaa, jossa he vannoivat isänmaan likaisen kunnian kautta, että eivät koskaan paljastaisi salaisuutta. Eivät koskaan kertoisi mihin kohtaan pampaa, mihin vuorten syvänteeseen, mihin vihertävän aallon kupeeseen he olivat kadottaneet heidän kalpeat luunsa.

Ja siksi juuri, kun aika kuluu, nyt kun tuskaa on niin paljon käännelty ja väännelty sotilastuomioistuimissa, oikeusministeriöissä, tuomioistuinten toimistoissa ja luukuilla ja kerta kerran perään kuultu samat sanat: taas täällä on ne samat vanhat ämmät jankuttamassa pidätetyistä ja kadonneista, ja sitten monien tuntien odotus vain jotta saisi kuulla aina samat vastaukset, joka kerta samat: rouva hyvä, unohtakaa jo, paras kun rouva jo alkaa väsyä koko touhuun, kun meillä ei nyt ole uutta kerrottavaa. Kyllä he ovat poistuneet maasta, lähtivät varmaan karkuun toisten terroristien mukana. Kysykää tiedustelupoliisilta, konsulaateista, suurlähetystöistä, koska tästä ei ole mitään hyötyä. Seuraava.

Ja siksi juuri, jotta emme uupuisi masennuksen sameaan aaltoon, meidän piti oppia tarttumaan kädestä ja pitää tiukasti kiinni kaikista meidän omista Juaneista, Marioista, Anselmoista, Carmeneista, Luchoista ja Rosista. Meidän piti tarttua heidän vääntyneisiin käsiinsä, kantaa heidän haurasta taakkaansa ja kulkea kohti tulevaa halki etsinnän katkeran suolakentän. Emme me voineet jättää heitä paljain jaloin ja pahalla säällä kylmään ja sateen alle hytisemään. Emme voineet jättää heitä yksin ja niin kuolleina sinne ei kenenkään maalle, sinne paljaaseen kivilouhikkoon, ruumiit murskana maan alla siellä ei kenenkään maalla. Ei voitu jättää heitä pidätettyinä, kädet sidottuina ja metallin värisen taivaan kyltti merkkinä kuolinpaikasta. Siihen hiljaisuuteen, siihen hetkeen, siihen ikuiseen minuuttiin, kun luoti polttaa. Kauniit avoimet suut jähmettyneinä mykkään kysymykseen, aseella tähtäävään pyöveliin pureutuvaan kysymykseen. Emme millään voi jättää noita rakkaita silmiä tuijottamaan niin orpoina. Ehkä ne katsovat kauhuissaan silmien päälle sidotun siteen alla, pimeydessä. Ehkä he vapisevat, kuin kömpelöt lapset, jotka menevät ensimmäistä kertaa elokuviin ja kompastuvat pimeydessä ja viime hetkellä etsivät tyhjyydestä kättä, josta ottaa tukea. Emme me voineet jättää heitä sinne niin kuolleina, niin pois pyyhittyinä, niin pois poltettuina kuin valokuva joka kärventyy auringossa. Kuin muotokuva, joka haalenee piiskaavassa sateessa.

Yö yön perään meidän piti rakentaa uudelleen heidän kasvonsa, heidän kertomansa vitsit, eleet, hermostuneet nykimiset, vihanpuuskat ja nauru. Meidän oli pakko itsepintaisesti muistella ja nähdä unta heistä, muistella kerta kerran perään miten he kävelivät, tapa milla he pauukauttivat oven kiinni tai istuivat väsyneinä alas tultuaan kotiin kaduilta, töistä, yliopistoilta. Meidän oli pakko uneksia heistä niin kuin se joka piirtää rakastettunsa kuvaan näkymättömään maisemaan. Kuin se joka palaa lapsuuteen ja yrittää kerta kerran jälkeen rakentaa palapelin luotisuihkun ilmaan räjäyttämistä kasvoista.

Ja silti, vaikka kylmä tuuli käy avoimesta ovesta sisään, meistä on mukava nukkua käpertyneinä heidän muistonsa lämpimään samettiin. Meistä on mukava tietää, että joka yö nostamme heidän ruumiinsa esiin suosta jolla ei ole osoitetta, kadun numeroa, ei ilmansuuntaa, ei nimeä. Eikä se toisin voisi ollakaan. Emme me voisi elää koskettamatta jokaisessa unessamme heidän kulmakarvojensa karheaa silkkiä. Emme voisi koskaan katsoa ihmistä silmiin, jos antaisimme heidän hengityksensä verisen parfyymin haihtua ilmaan.

Siksi me opimme elämään näin tanssien Chilen surullista cuecaa kuolleittemme kanssa. Viemme heidät mukanamme joka paikkaan kuin lämpimän auringon varjoisissa sydämissämme. He elävät kanssamme heittäen hopeaista kuunvaloa vallattomiin harmaihin hiuksiimme. Pöytäämme he saapuvat kunniavieraina. Meidän kanssamme he nauravat, laulavat, syövät ja katsovat televisiota. Ja osoittavat samalla syyllisiin ja heidän rikostovereihinsa, jotka ilmestyvät kuvaruutuun puhuen armahduksesta ja kansallisesta sovinnosta. Kuolleemme ovat joka päivä elävämpiä, nuorempia, raikkaampia, kuin he nuortuisivat koko ajan siinä maan alta kumpuavassa äänten kaiussa, joka laulaa heille rakkauslaulua ja synnyttää heidät uudelleen hyväilyjen ja hikisten käsienpuristusten ravisuttaessa maan pintaa niin, että heidän muistonsa uppiniskainen nihkeä pinta ei koskaan kuivahda.

Julkaistu Nokturnossa

2008