» Timo Harju
» Kristian Blomberg
» Pilvi Pääkkönen
Timo Harju:
Ilmaisu "oma ääni" viittaa korvissani todelliseen puhetilanteeseen. Todellinen puhetilanne tarkoittaa toiselle ihmiselle puhumista. Minusta on ihan mahdollista tehdä ajatushyppy ja hypätä niin, että omalla äänellä kirjoittaminen tarkoittaa ennen kaikkea toisille ihmisille kirjoittamista, toisten vuoksi kirjoittamista. Kaikkea sitä iloa ja hurjuutta ja pelkoa ja kompurointia ja iloa, mitä tämä tuo mukanaan. Omalla äänellä kirjoittaminen ei ole lukijan reaktioiden ennustamista vaan päinvastoin ennakoimattomuuden kohtaamista, avoimen kynän juttu.
Koska omalla äänellä kirjoittaminen on kirjoittamista toisille, ei omaa ääntä voi typistää maneerikokoelmaksi. Pikemminkin kirjoittajan olisi hyvä olla tietoinen siitä, että on mahdollista kirjoittaa monenlaisin tavoin. Tietoisuus erilaisisten muotoratkaisujen mahdollisuudesta saattaa avata tilan, jossa voi kirjoittaa vapaasti ja vastuullisesti. Toisin sanottuna toisille ihmisille. Yritänkin avata ääntäni lukemalla mahdollisimman monipuolisesti runoutta ja myös kokeilemalla uusia juttuja omassa kirjoittamisessani. Onkin hyvä kirjoittaa runoja Suomessa juuri nyt, koska koko ajan julkaistaan niin monipuolista runoutta. En kylläkään ymmärrä (tai ymmärrän väärin), miksi moni kokeellisempi runokirja on kirjoitettu, mutta ne auttavat minua avaamaan omaa ääntäni ja olen kiitollinen.
Tämän kaltaisista pohdinnoista huolimatta minun on tunnustettava, että selvästikin omalla äänellä on jotakin tekemistä myös erotettavissa olevan lopputuloksen kanssa. Ehkä tämä johtuu siitä, että oma ääni ei ole vain kirjoittamista toisille tässä ja nyt vaan kärsivällistä sitoutumista omaan kirjoittamiseen. Kirjoittaminen on niin vaikeaa, että on hyvä syventyä vuosiksi tutkimaan erityisesti jotain tiettyä muotosisältöä, ydinajatusta, tunnetta. Usein vasta omiin runoihinsa vanheneminen opettaa herkkyyttä vivahteille. Ajattelen myös, että kaikki muotosisällöt eivät sovi samalle kirjoittajalle, vaan kirjoittajan on etsittävä sitä, missä herkistyy parhaiten. Minulla ei ole aavistustakaan johtuuko jonkin tietyn ytimen sopivuus tietylle ihmiselle tempperamenttipiirteistä, traumoista, filosofisista sisällöistä vai urheiluharrastuksista vai mistä.
Itse olen luullakseni kirjoittanut ainakin joitakin vuosia kohti jotakin ydintä. En pysty määrittelemään sitä. Yritän kyllä, mutta määritelmät tuppaavat muuttumaan ja uskoakseni niin on hyvä. Juuri tällä hetkellä kirjoittaisin näin: Yritän kirjoittaa tiloja joihin runojen aiheina olevat ihmiset mahtuisivat tulemaan. Runot ovat ikään kuin majataloja tai ehkä parantoloita. Toivon että mitä iloisempaa, toisin sanoen riimillisempää ja uudisyhdyssanaisempaa ja lystikkäämpää kieli on, sitä surullisempia ja todellisuuskolhuisampia ihmisiä se pystyy ottamaan vastaan.
Kristian Blomberg:
En kiistä etteikö sitä ilmiönä olisi olemassa. En kuitenkaan erityisemmin pidä "oman äänen" käsitteestä. Samaistan sen tyylilliseen poseeraamiseen, jopa halvauttavaan lumoutumiseen sen kellanhohtoisista kukinnoista kielen ja muun kirjallisuuden kaikujen hiljalleen unohtuessa "oman äänen" muodostaman näyttämön ulkopuolelle. Lisäksi samaistan sen runojen kustannuksella tapahtuvaan runoilijuuden korostamiseen. Puhutaan (äänenhaltija)maisista runoista, jolloin puhe on toki rattoisaa ja makoisaa, samoin kuin muistakin maisista asioista maiskuteltaessa.
Tällöin keskustelu kuitenkin horjahtaa (liian usein ja turhan lopullisesti) syrjään siitä, minkälaisia runokeinoja ja -kokemuksia on, on ollut, voisi olla, niin kirjoittajan kuin lukijankin näkökulmasta. Oman äänen myötä kirjallisuus siis henkilöityy. Henkilöt vain eivät ole kirjallisuutta.
Oman äänen sijaan omassa runouskäsityksessäni painottuu kokemus yksittäisten runojen merkityksestä. Omaelämäkerrallisen (rakkaus runouteen lähti liikkeelle yksittäisistä runoista, joista se sitten laajeni) taustan lisäksi tähän on pari kolme muutakin syytä.
Ensinnäkin yksittäisten runojen myötä runoilija saa mahdollisuuden olla epäjohdonmukainen omassa tuotannossaan. Hänen ei tarvitse vedostaa tyyliinsä kohostuneista havaintojenteon tavoista tai aihevalinnoista yhä uusia lehtiä (lopulta koottujen) teostensa tarpeisiin.
Lisäksi: ellei ole johdonmukaisesti rakentanut "omaa ääntä", ei myöskään tarvitse ryhtyä kaunaiseen keskusteluun siihen nähden liian läheisten tai vieraitten runouskäsitysten kanssa.
Toiseksi "omaa ääntä" koskevan oletuksen puuttuminen vapauttaa yksittäisiä runoja erilaisista (esimerkiksi teosten muodostamista) jatkumoista. Samalla runo vapauttaa myös lukijaa: oleminen voi muuttua huoneeksi, jossa runokeinot murtavat vasemmasta yläkulmasta kohti oikeaa alakulmaa suuntautuvan äänen yleensä ajallisen virtauksen tilaksi, tilaisuudeksi olla kiireetön, nauttia lineaarisen alla olevista yhteyksistä, rytmistä, kieleenjuolahduksista. Näin ollen runoa ei vain suoriteta (lukaista) ennen siirtymistä seuraavaan saman "oman äänen" piirteet ja(t)kavaan runoon.
Runo siis tapahtuu – tämän hetkisen ymmärrykseni mukaan – kussakin runossa olevan puhujan sekä kielen hallitsemattomien piirteiden välisessä tilassa. Tuo tila ei ole kenenkään oma. Jos runo palautuisi vain puhujaan, se ei olisi minusta runoutta, vaan jokin muu esitys (puhe, kolumni, julistus, tunnustus), jonka sisältö pitäisi ottaa vastaan sellaisenaan. Jos runo puolestaan palautuisi vain kieleen, se muuttuisi lähinnä päämäärättömäksi leikiksi, eikä se kykenisi väittämään, vääristämään, välittämään mitään runokeinojensa ehdottamaa, kuten kokemuksia, kipua, merkityksiä, huumoria, asentoja.
Minusta lukijan paikka syntyykin juuri tuossa: puhujan ja runokielen välissä. Koska kukaan tai mikään ei yksinhallitse tuota runossa muotoutuvaa huonetta, kirjoittaja ja lukija voivat osallistua vuorollaan sen hahmottamiseen, tutkimiseen, sisustamiseen. "Omaääniset" runot sallivat vierailuja vain tarkasti rajatuilla alueilla.
Pilvi Pääkkönen:
OOO! Tuo miellyttävän matala sisäinen puhuja, jonka sävy on lämmin ja rakeinen. Nauhoitettuna se kiristyy, muuttuu nasaaliksi sössössönköttäjäksi. Ei ole tallennettavissa tahi toistettavissa. Kaikuu komeasti vain omassa kupolissani.
MMM! Kansalaisoikeutemme on työntää se laatikkoon trienniaalisesti. Liput liehuvat ja huomisen hesarin viidennen sivun viimeisestä taulukosta löydät omasi.
AAA! Bloobäär bloobäär bloobäär bloo! Elän äänenavauksen aikakautta. Köhin. Kakistelen. Kuiskin. Vuosikymmen sitten ääneni katosi, kun perehdyin luovan kirjoittamisen sääntöihin ja kieltoihin. Tuli pitkä mykkä kausi. Kunnes eräänä aamuna kirjoitin sanan, sen perään muutaman lisää. Alkoi virrata, hyrskytä ja myrskytä. Oi sanasyövereitä ja atonaalisuutta! Oi onomatopoiaa, omaa ääntä osana sekakuoroa! Ah sääntöjen sörkkimisen ja rajojen yli riekkumisen riemua!
ÄÄÄ! ÄÄÄ! NNN! IIII! t t ö m y y s
ÄÄÄ! Oma [ae:]ni loeytyy mykkinaekin kausina. Paeaekkoenen.
NNN! Löydänkö sitä kuuluisaa "kirjoittajan omaa ääntä" peräkkäin asetetuista sanoista? Hämmennyn. Kuulostelen sanojani, taukojani. Proosaa, runoa, rajamailla keikkumista. Jotain vilahtaa, kenties aavistus omaa ääntä. Se tuntuu tulevan kielellisyyttä kauempaa, perustuvan havaintoihin, siihen miten hahmotan maailman, mitä siinä katson, mihin keskityn. Taustalla pilkahtaa arvojani, hieman huumorintajusta. Oma ääneni kumpuaa läheltä identiteettiäni.
Omin äänen sävy tuntuu löytyneen kirjoittamisen sääntöjen rajaaman alueen reunamilta: joutomailta, vesijätöiltä, rikkaruhojen ja kielivihreiden seassa leikkimisestä. Vaikka oma ääni on löytynyt puskista ja pöheiköstä tulevat silti vastaan hallintakeinot: miten oman äänen saisi kirkkaammin soimaan? Yritän karsia rönsyjä, nimetä uudet rikkaruohot. Huolettaa kitkenkö vahingossa pois myös oman äänen. Mutta ei hätää ainakaan vielä. Kaikesta äänenavauksesta ja eri suuntiin kurkottelusta huolimatta klangi on tuttu. Oma ääni puskee läpi.
III! Lopuksi kohotan kolminkertaisen eläköönhuudon omille äänille: