On syyskuu. Puut huojuvat, katkeavat, putoavat. Niinkuin laonnut heinä rankkasateen jäljiltä makaa metsä maassa. On sydänsyksy, taivas väsynyt ja vilu.

Tähän kuvaan astuu mies, hiukset märät ja takki, mustat kumisaappaat kiiltävät, suussaan tupakka tai sanomatta jäänyt sana. Astuu vain yhden askeleen ja pysähtyy, yhden vain jää seisomaan maisemaa vasten, poikkiteloin.

Taivaalla yksittäinen tähti vetää häntä puoleensa. Tähti,
ei kovin kirkas kenties hyvinkin kaukainen, pitää miestä pystyssä. Vesipisarat hiuksista kohoavat ilmaan, kerääntyvät pilveksi miehen ja tähden välille, heittävät varjon joka yhä tummentaa ilmettä. Hiukset nousevat pystyyn, sojottavat kuin kypsä kaura. Mies pudottaa tupakan ääneen, hänen silmissään on kastetta, maa huokaa tai haukottelee on ilta tai varhainen aamu linnut ovat pudonneet puiden myötä on syksy. Vähitellen saappaat irtoavat maasta. Mies ottaa askeleen, hän ei liiku, tähti vetää häntä. On syyskuu, mies kohoaa, puut ovat hiljaa, metsä vastaa.