Kun runous irtautuu kirjan sivuilta, sille avautuu uusia ilmaisukeinoja. Yksi näistä on liike. Nykyaikaista tietokoneohjelmoitua runoutta ovat tältä kannalta valmistelleet monet ilmiöt 1900-luvun taiteessa, etenkin erilaiset kirjoitusta ja elävää kuvaa yhdistelevät käytännöt.
Etsiessäni digitaalista kirjallisuutta Internetistä törmäsin teksteihin, joissa kirjaimet, sanat ja laajemmat tekstijaksot liikkuivat näytöllä. Tässä ei ollut mitään sinänsä ihmeellistä, vastaavaa lienee jokainen nähnyt elokuvien lopputeksteissä, mainoksissa, näytönsäästäjissä ja muualla. Silti minua alkoi kiinnostaa kysymys, olisiko tekstin liikkeen taiteellisia mahdollisuuksia kehitelty kirjallisuudessa jo pitkäänkin.
Ei kuitenkaan ollut itsestään selvää, että kirjallisuuden käsite ohjaisi tutkimusta parhaiten tässä yhteydessä. Eikö se vie nimenomaan kohti kirjahyllyjä ja kansien väliin, paikoillaan pysyvän tekstin pariin? Kannattaisi ehkä vilkaista muitakin taiteita ja medioita, esimerkiksi kokeellista elokuvaa, käsitetaidetta, video- ja installaatiotaidetta sekä taiteen rajoja siirtelevän avantgarden historiaa.
Hylkäsin siis oletuksen jonkin uuden tai vähän tunnetun kirjallisuudenlajin olemassaolosta ja päätin vain koota kaikkialta esimerkkejä tekstin liikkeestä ilmaisukeinona, paremman termin puuttuessa. Ilmaisua en ajatellut ainakaan aluksi sen sisällön kannalta, riitti, kun liike oli jotain muuta kuin keino tuoda tekstiä näkyviin ja luettavaksi.
Vauhti ja liike kuuluivat italialaisten futuristien iskusanoihin. Kuvataiteessa tämä näkyy esimerkiksi Giacomo Ballan tutkielmina liikkeen eri vaiheista ja sen vaikutuksesta tilan kokemisessa.
Futuristeilla tulee esille myös ajatus kirjainten ja sanojen liikkeestä tilassa, joskin paperille tai kankaalle piirrettynä liike voi olla vain viitteellistä: sen vaiheet pysyvät yhtä aikaa näkyvissä.
Tällaisia kirjainten liikkeen analogioita voi nähdä Francesco Cangiullon teoksissa kuten Grande foule sur la Piazza del Popolo (1914), jossa eri suuntiin venyvillä ja erikokoisilla kirjaimilla luodaan vaikutelma väentungoksesta, ja Universita – studenti in lettere (1914–15), jossa kirjaimet kulkevat yliopiston portaita.
F. T. Marinettin, Carlo Carràn ja kumppaneiden kuulussa "vapautettujen sanojen" projektissa teksti irtautuu lauselogiikan kahleista. Eräässä manifestissa Marinetti kuvaa sanat vapauttavaa liikettä "elokuvalliseksi".
Paperilla liikkeen analogia voidaan synnyttää monella tavalla: toistamalla tiettyä kirjainta tai laajempaa tekstiyksikköä, jolloin voidaan ajatella sen etenevän tilassa; osoittamalla jotenkin tekstin ketjuuntumiselle suunta tai polku (ks. esim. Marinettin 8 anime in una bomba, 1919). Kirjainkoon muutoksilla voi myös luoda liikkeen vaikutelmaa: tekstissä Zang tumb tumb (1914) Marinetti kirjoittaa sanat poesia nascere siten, että kirjaimet kasvavat vasemmalta oikealle. Mielikuva lukijaa kohti kulkevasta liikkeestä yhdistyy tässä ajatukseen runouden synnystä.
Brasiliassa, Saksassa ja Ruotsissa merkittävän konkreettisen runouden piirissä liikkeen analogioita on tutkittu johdonmukaisesti kineettisyyden otsikon alla. Kineettisyyttä ehdotettiin visuaalisuuden ja foneettisuuden rinnalle runouden pääparametriksi Cambridgen vuoden 1964 kansainvälisessä konkreettisen runouden näyttelyssä. Tilaisuuden järjestäjän Mike Weaverin mukaan kineettinen runo on visuaalinen jatkumo, joka tuottaa ajallisen tapahtumisen vaikutelman.
Saksalaisen Claus Bremerin runot "Klares", "Lesbares in unlesbares übersetzen" ja "Ein Text passiert" ovat tässä mielessä kineettisiä. Niissä kaikissa syntyy vaikutelma tekstin liikkeestä tilassa. Kahdessa ensin mainitussa sanat ikään kuin liukuvat päällekkäin ja muuttuvat lukukelvottomiksi. Kuitenkin tiedämme, mitkä sanat asetetaan päällekkäin (über-setzen), ja siten voimme pohtia, voiko kirjainten päällekkäisyyden kääntää (übersetzen) uudelleen luettavaksi tai mielekkääksi (lesbares).
Runossa "Ein Text passiert" kukin sana tulee kirjain kerrallaan näkyviin ja katoaa samalla tavalla, ikään kuin meillä olisi kolmen merkin laajuinen ikkuna tekstin ohikulkuun, sen "tapahtumiseen" (Passierung).
Eräässä Reinhard Döhlin tekstissä sanat geht ja kommt ilmestyvät kirjain kerrallaan riville, joka näyttää kääntyvän kommt-sanan t-kirjaimen muodostaman akselin ympäri. Kolmiulotteisessa tilassa pyörivä liike kytkee ilmestymisen ja katoamisen, tulemisen ja menemisen arvoituksellisella tavalla yhteen.
Suomalaisessa runoudessa kineettisiä keinoja on kehitellyt ainakin Eino Ruutsalo 60-luvun tuotannossaan. Ruutsalon teokset "Kineettinen runo" (1961; 1967), "Alfred Jarry" (1967) ja ABC 123 (1967) käyvät esimerkeiksi meillä harvinaisemmasta konkreettis-lettristisestä runoudesta.
Lukijalle motorista puuhaa tarjoavat taidekirjat vievät painettua tekstiä kohti elävää kuvaa. Yhdysvaltalainen Emmett Williams toteutti tekstinsä Sweethearts (1967) lasten leluista tutulla flip book -tekniikalla. Siinä teksti näyttää liikkuvan, kun lukija katsoo vihkosta tietystä suunnasta ja selaa sivuja nopeasti.
Manifestissaan Marinetti kirjoitti sanojen elokuvallisesta liikkeestä. En tiedä, siirtyivätkö futuristien vapauttamat sanat koskaan filmille tai muille oikeasti liikkuville alustoille.
Uumoilin kuitenkin, että kokeelliseksi kutsutun elokuvan perinteestä voisi löytyä kiinnostavia elävän kuvan ja tekstin yhdistelmiä. Siis esimerkkejä siitä, että teksti voi olla elokuvassa jotain muutakin kuin käsikirjoitus, tarina, käännös- tai lopputeksti.
Pariisin Pompidou-keskuksessa järjestettiin 1988 näyttely, jossa esiteltiin nimenomaan tällaisia tekstin ja elävän kuvan yhdistelmiä. Näyttelyn kuratoineet Jean Michel Bouhours ja Yanni Beauvais olivat koonneet yli 60 elokuvan kokonaisuuden 1900-luvun alusta 80-luvulle.
Sain näyttelykatalogin tänä kesänä käsiini. Suurin osa ohjaajista oli minulle tuntemattomia: keitä oikein ovat Joyce Wieland, Paul Sharits, Hollis Frampton ja Jennifer Burford, ja mistä heidän töitään löytää? Toistaiseksi olen nähnyt elokuvista vain viisi, joten tehtävää riittää. (Eikä Bouhoursin ja Beauvais'n luettelo ole mitenkään kattava – siitähän puuttuu Jean-Luc Godard ja Ruutsalon ABC 123!
Marcel Duchamp leikkii Anemic cinemassa (1926) muusta tuotannostaan tutulla tavalla tekstin anagrammaattisilla ja homofonisilla muunnoksilla sekä kirjainten visuaalisilla ulottuvuuksilla. Aina ei tiedä, pitäisikö lukea kirjaimia vai katsoa kuvaa: esittääkö OOOOOOOO suoraa huutoa, joukkoa nollia vai helminauhaa? Kerralla sitä on vaikea nähdä kaikkina näinä.
James S. Watsonin ja Melville F. Webberin Poe-filmatisoinnissa The Fall of the House of Usher (1929) kirjasta pakenee kirjaimia, jotka alkavat leijua ilmassa ja muodostaa uusia sanoja. Sanat muuttuvat toisiksi, ilmestyvät ja katoavat. Teksti alkaa elää itsestään, siitä tulee kammottavaa haamukirjoitusta, joka liikkuu tekijästä ja lukijasta riippumatta.
Videotaiteilija Gary Hill on kokeillut Duchampin jalanjäljissä äänen, kirjoituksen ja kuvan keskinäisen käännettävyyden mahdollisuuksia. Tässä yhteydessä erityisen kiinnostava teos on URA-ARU (The Backside Exists) (1988).
URA-ARU:n lähtökohtana on japanin kieli, erityisesti japanin akustiset palindromit eli sanat tai sanayhdistelmät, joilla on merkitys molemmin päin luettuina. Teos on tutkielma sanojen äänellis-kirjaimellisista kääntöpuolista ja niiden elokuvallisista sovelluksista.
Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi juuri ura ('takapuoli', 'kääntöpuoli') ja aru ('on olemassa'); ame ('sade') ja ema ('votiivitaulu'). Myös useamman sanan tai tavun palindromit ovat mahdollisia, kuten ikimono ('elävä olento'), on ('ääni') ja omiki ('pyhä sake').
Teoksen kuvallisuus rakentuu näiden palindromien mukaan: kun ikimono kuullaan lausuttuna, näemme papin liikkuvat kädet, jotka näyttävät sananmukaisesti itsenäisiltä eläviltä olioilta. Pappi lyö nuijalla kelloon, ja sen ääni kuuluu normaalisti. Sitten sama äänneyhdistelmä kuullaan toisinpäin, näemme lyönnin takaperin ja kuulemme kellon äänen samoin, ja sen jälkeen sakea "nostetaan" kupista kannuun.
Tekstin liike kuvassa tulee teoksessa monella tavalla esille. Kuvapinnan poikki Hill liu'uttaa näiden palindromien foneettiselle aakkostolle translitteroituja kirjoitusasuja. Kirjaimet voivat ilmestyä kuvan ylä- tai alaosasta tai jommastakummasta laidasta; tulosuunta ehdottaa samalla tekstin lukujärjestystä. Kirjaimet voivat liikkua ikään kuin kaksiulotteisen kuvapinnan päällä. Toisaalta ne voivat myös sukeltaa nähdyn maailman sisään.
Installaatiotaiteessa tekstiä ovat kiinnostavasti käyttäneet muiden muassa yhdysvaltalainen Jeffrey Shaw ja skotlantilainen Charles Sandison, joka majailee nykyään Tampereella. Shaw'n Legible City (1991) yhdistää hauskalla tavalla lukemisen ja pyöräilyn. Polkemalla käyttöliittymään kuuluvaa pyörää installaation kävijä voi kuljeksia simuloiduissa sanojen kaupungeissa, jotka rakentuvat Manhattanin, Amsterdamin ja Karlsruhen asemakaavojen mukaan. Kaupunkien rakennukset ovat kirjaimia, ja ne muodostavat sanoja ja lauseita katujen varsille. Pyöräilijän valitsema reitti määrää samalla, millaisen kertomuksen hän saa kaupungista luettavakseen.
Sandisonin teoksissa tekstit alkavat elää omaa elämäänsä Usherin taloa muistuttavissa tiloissa. City Halls (2001) heijastaa rakennuksen seinille liikkuvia, elävien olentojen tapaan käyttäytyviä sanoja. Kirjoitus näyttää elävän ja muuttuvan itsestään, tekijästään välittämättä. Vähitellen sanat alkavat ryhmittyä ekosysteemiksi, jossa käydään veristä kamppailua tilasta, ravinnosta ja kumppaneista. Installaatiossa Good and Evil (2002) punaiset evil-sanat taistelevat valkoisia good-sanoja vastaan kuin virukset valkosoluja vastaan. Kävijä joutuu tämän taistelun heijastuspinnaksi.
Edellä esiteltyjen teosten tekstit eivät ehkä ole runollisia perinteisessä mielessä. Silti esimerkeistä voi saada jonkinlaisen käsityksen siitä, miltä runouden ja elävän kuvan sekamuodot voisivat näyttää.
Tällaisia sekamuotoja on viime vuosikymmeninä kehitelty ja nimetty innolla: on video- ja multimediarunoutta (mm. E. M. de Melo e Castro, Richard Kostelanetz), clip-runoutta (Augusto de Campos), cin(e)-runoutta (George Aguilar), anirunoutta (Ana María Uribe), digitaalista runoutta, tietokonerunoutta ja hypermediarunoutta, ohjelmoitua animoitua runoutta (Philippe Bootz ja L.A.I.R.E.), click-runoutta (David Knoebel), kyberrunoutta (Komninos Zervos) ja holorunoutta (Eduardo Kac).
Liikkeestä on tullut runouden yleinen ilmaisukeino. Kehityksen taustalla on monia tekijöitä, muun muassa konkreettisen runouden elinvoima, elävän kuvan demokratisoituminen videotekniikan myötä ja ennen muuta kirjailijantyöhön soveltuvan ohjelmoinnin kehitys 1960-luvulta eteenpäin.
Liikettä hyödyntävä runous sai merkittävän osan multimediajulkaisussa ALIRE, joka alkoi ilmestyä 1989. Sen takana oli ryhmittymä nimeltä L.A.I.R.E. (Lecture Art Innovation Recherche Ecriture) keskeisenä puuhamiehenään ranskalainen Philippe Bootz. ALIRE:a avustaneisiin taiteilijoihin ja runoilijoihin kuuluvat muiden muassa Tibor Papp, Pierre ja Jean-Marie Dutey, Patrick-Henry Burgaud, John Cayley ja Annie Abrahams.
Bootzin mukaan animoitu runous on yksi "tietokonekirjallisuuden" tai "numeerisen kirjallisuuden" päähaaroista automaattisten tekstigeneraattoreiden ja hypertekstien ohella. Bootz haluaa erottaa varsinaisen animoidun runouden visuaalis-kineettisestä runoudesta. Animoitua runoutta ei hänen mukaansa synny valmiiksi muotoutuneista fraaseista tai lauseista, joita ikään kuin tai oikeasti liikutellaan näkyviin, vaan "dynaamisesta kieliopista". Runon kielioppi on dynaamista, kun tyhjät tilat muuttuvat siinä kirjaimiksi tai päinvastoin, kirjaimet muuttavat muotoaan, tekstuaalisten yksiköiden järjestys ja niiden kieliopilliset tehtävät muuttuvat ajan myötä. Esimerkiksi käy Bootzin oma runo L'où (1990), jossa tekstin osat (kuten aill, ill) monistuvat, liikkuvat uusiin asemiin, yhdistyvät muihin kirjaimiin ja sanoihin (haillon, aillons, bouillon) ja välillä pyyhkiytyvät pois ikään kuin tyhjän tilan liikkeen seurauksena.
Monitaiteilija Eduardo Kacin kielellisissä teoksissa huomio kiinnittyy erilaisiin välitiloihin. Niissä merkki on saamassa tai menettämässä identiteettiään, ilmestymässä, katoamassa tai muuttumassa toiseksi. Kacin digitaalinen videoruno Reversed Mirror (1997) käsittelee tekijän sanoin "verbaalisten yksiköiden vähittäistä hajoamista ja uudelleen muotoutumista". Kacin holografiaa ja digitaalista animaatiota yhdistelevässä holorunoudessa tekstin liike ja muutokset riippuvat osittain myös lukija-havainnoitsijan liikkeistä: askel sivuun ja runon syntaksi muuttuu yhden sanan kadotessa ja toisen ilmestyessä näkyviin.
Liikettä hyödyntävät tekstit ovat useimmiten konkreettis-käsitteellisiä niin ALIRE:n cd-levyillä kuin Internetissäkin. Ne tutkivat ja havainnollistavat liikkeen tarjoamia mahdollisuuksia ikään kuin tulevaa varten, ja usein niitä siivittää itse teosta kiinnostavampi teoreettinen essee.
Jean-Marie Duteyn animaatiossa lause Ceci n'est pas une page pyörii akselinsa ympäri varsin yksiselitteisellä tavalla. Ladislas Pablo Györin Vp 14 (Visual Poetry) esittelee kolmiulotteisen tekstuaalisen universumin ominaisuuksia. AKENATONin Labyrinthe osoittaa puolestaan, miten tekstin kirjoittumisen näyttävä teos voi manipuloida tekstin ajallisen ja tilallisen järjestyksen suhdetta. Labyrinthessä teksti piirtyy näytölle ja luettavaksi eri järjestyksessä kuin sen lopputuloksena syntyvästä "sivusta" voisi päätellä.
Internetistä löytyvä Brian Kim Stefansin The Dreamlife of Letters (2001) on vastauspuheenvuoro erääseen Rachel Blau DuPlessisin tekstiin. Teos liikuttelee DuPlessisin tekstin sanastoa kekseliäästi luoden samalla metonyymisiä yhteyksiä samalla alkukirjaimella alkavien sanojen välille.
Jim Andrewsin Seattle Drift (1997) antaa lukija-käyttäjälleen kolme mahdollisuutta: napsauttamalla painiketta "Do the text" runon sanat liikkuvat hitaasti pois näytöltä, kukin omaa reittiään ja omalla nopeudellaan; painikkeesta "Stop the text" liike pysähtyy, ja saamme uuden sanojen tilallisen järjestyksen, uuden "runon". Painikkeesta "Discipline the text" teksti palaa alkuasetelmaansa.
Pelin suuntaan runoutta vie Andrewsin Arteroids, jossa lukija-käyttäjä voi liikuttaa sanaa desire näytöllä ja ampua sillä lähestyviä sanoja, rikkoa niitä alkutekijöihinsä, jotka voivat sitten jäädä luettavaksi näytölle. Käyttäjä voi myös lisätä peliin tekstiä. Natalie Bookchinin The Intruder on muodoltaan tv-peli, jossa teksti muuttuu ja tarina etenee lukija-käyttäjän onnistuneiden torjuntojen myötä.
Kolmiulotteisten tilojen suuntaan runoutta ovat vieneet muiden muassa Komninos Zervos ja David Knoebel. Zervosin Life, A Navigation on "virtuaalitodellisuusruno", jonka sinänsä alkeellista tekstiä voidaan zoomata näppäimistöllä ja liikuttaa hiirellä. Sanoista muodostuu tila, jonka sisälle lukija ikään kuin asettuu: lukeminen on liikettä kohti yhtä tai useampaa sanaa (esim. love) ja samalla loittonemista toisista (esim. sex).
David Knoebelin teoksessa Wheels lukija-käyttäjä voi navigoida kolmiulotteisessa avaruudessa, jossa säkeet ja säkeistöt leijuvat, pyörivät toisiaan leikkaavilla kiertoradoilla ja myös oman akselinsa ympäri. Kestää aikansa, ennen kuin oppii luovimaan tekstiltä toiselle.
Kognitiiviselta kannalta liikkeen havaitsemiseen vaikuttavat liikkuvan objektin luonne, liikkeen tyyppi, suunta ja nopeus sekä tila, jossa liike tapahtuu, tarkemmin eriteltynä objektin suhde tilaan ja havainnoitsijan suhde tilaan. Näiden tekijöiden välillä on monenlaisia riippuvuussuhteita: objektin muoto havaitaan vain liikkeen myötä, tietyillä nopeuksilla objektin identiteettiä ei enää erota, ilmeneminen ja katoaminen voidaan havaita liikkeeksi ja niin edelleen.
Runoudessa kaikkea liikkeen havaitsemiseen liittyvää tietoa voidaan hyödyntää taiteellisiin päämääriin.
Runoissa liikkuviksi objekteiksi voidaan lukea säkeet, sanat, tavut ja kirjaimet. Bootzin tavoin ajattelen, että kiinnostavaa liikkeestä tulee silloin, kun se dynamisoi runon syntaksin eli synnyttää uusia ja yllättäviä objektien yhdistelmiä. Yllättävyys syntyy liikkeen ja sanojen yhteispelistä, merkitystä tuottavista eroista tekstin tapahtumien ja kielellisten yksiköiden välillä.
Liikkeen tyyppejä ovat paikanvaihto, rotaatio, heiluriliike, elastinen liike (taipuminen, venyminen, kutistuminen) ja virtaava liike. Stefansin teos hyödyntää kaikkia näitä. Virtaavana liikkeenä voi pitää Kacille tärkeää kirjainten muuntumista ja katoamista ja miksei myös niiden piirtymistä näkyviin.
Harva näkemistäni ja lukemistani teksteistä käyttää tilaa monipuolisesti: voin lukea ne itse liikkumatta, edessäni olevalta liikkumattomalta näytöltä. Lisäksi teksti liikkuu niissä usein liikkumatonta taustaa vasten. Hillin videoteos on tältä kannalta useimpia animoituja runoja kekseliäämpi. Holorunoudessa ja yleensä tekstin virtuaalisiin tiloihin sijoittavissa teoksissa lukijan liikkeillä on jo merkitystä. Lukija voi menettää katsojan etäisyyden tekstiin ja tulla kirjaimellisesti sen koskettamaksi.
Kun liikkuvan runouden sisältöjä tulkitaan, on huomattava myös motoriset ulottuvuudet sanojen merkityksissä. Kielessä on jälkiä ruumiillisessa kokemuksessa hahmottuvista liikkeistä. Jokapäiväinen puhe on täynnä ruumiillisia metaforia: lämpötila laskee, mieliala nousee, sanat kantavat merkityksiä, niitä on vaikea käsittää ja niin edelleen.
Liikkeen tuottamat tekstuaaliset yhdistelmät voivat olla kertaluonteisia tai toistuvia, katoavia, pysäytettävissä tai pysähtyviä, ja lukijan mahdollisuudet manipuloida tekstin liikettä ja liikkuvaa tekstiä vaihtelevat. Kirjallisuudentutkimus ei ole tottunut tällaisiin muuttujiin, ja siksi se tarvitseekin avukseen laajempaa medioiden käytön teoriaa. Tähän tarpeeseen vastaa esimerkiksi Espen Aarsethin kuulu kybertekstitutkimus.
Paperilla liikettä ei voi näyttää. Siitä kirjoittaessa on tyydyttävä analogioihin ja enemmän tai vähemmän epätarkkoihin kuvauksiin. Liike tekee tekstistä jotain muuta kuin puhetta tai kirjoitusta, jotain muuta kuin yksinkertaisesti katoavaa tai pysyvää. Siksi se vaatii muutosta myös kirjallisuutta koskeviin ajattelutapoihin.
ALIRE 1989–1995. Salon de Lecture Électronique. Cd-rom PC.
Mots-Voir 1995.
ALIRE 10 (1996), 11 (1999) & 12 (2004). Mots-Voir.
Concrete Poetry. An International Anthology. Ed. Stephen Bann. Magazine
Editions 1967.
Mot: dites, image. Ouvrage publié à l'occasion de la
manifestation mot: dites, image organisée par Scratch et le Musée
National d'Art Moderne au Centre National d'Art et de Culture
Georges Pompidou 19.10–13.11.1988.
Ruutsalo, Eino 1990: Kineettisiä runoja, kuvia ja maalauksia. Aquarian
Publications.
Ks. myös
www.poemsthatgo.com
www.arras.net
transitoireobs.free.fr/to/
www.designboom.com/portrait/sandison.html
home.ptd.net/~clkpoet/
amuribe.tripod.com/
www.ubu.com/contemp/stefans/dream/
www.gu.edu.au/ppages/k_zervos/http://www.designboom.com/portrait/sandison.html
vispo.com/animisms/SeattleDrift.html
www.calarts.edu/~bookchin/intruder/
www.cs.helsinki.fi/u/marniemi/etnodada/