Uusia lauseita

Poimintoja blogien virrasta 5.–22.3.2005.
Excerpts from the textual flow of blog posts, from 5th to 22nd of March in 2005.

Vaikka vuori on saavuttamaton, on kiipeilijä yhä korkeammalla, kauempana ihmissilmästä. Ei tarvitsisi enää ihmetellä laivoja eikä matkustaa koko Afrikan läpi. Nyt on ollut hetken ihan hiljaista. Sitten tajusin, että kello on vasta kahdeksan, ja muistin kaiken. Aina hänet kutsutaan sinne missä näytetään kuinka pitkälle on päästy. Puutarhassa tapahtuu aivan liian paljon, jotta kaikki voisi pysyä muistissa. Koskaan ei ole täysin pimeää. Rilke tiesi mihin näkemiseen näkemisen takana Cezanne pyrki tuijottaessaan päiväkausia samaa vuorta. Yksinkertainen tyylikkyys sekä yksityiskohdat, kuten varjostukset ja liukuvärit ovat kauneuden avaimia. Voi olla protesti, voi olla lukko, voi olla kyllästyminen, voi olla mielen köyhyyttä, voi olla pakkanen, voi olla kiire, voi olla kevätmasennus, voi olla äkillinen ymmärrys siitä että viikko kirjoittamatta ei tapa. Niillä pääsisi jo puuhun. Vasta 400 vuotta ihmiset ovat nähneet tarkasti omat kasvonsa. Sukkasiilin voi tavata toissaöisessä, italowesterniä muistuttavassa unessa, johon jotenkin liittyi unen pahiksen irrallinen, puhuva pää. Tämä päivä on kestänyt jo ikuisuuden. Kuka tätä laivaa ohjaa? Genaakkerin puksprööti odottaa vielä yhden helan toimitusta. Pitäisi ostaa akvaarioon kasveja, koska valehtelin syksyllä äidilleni, että olen laittanut sen kuntoon. Aamulla Leipzigin mustarastas lauloi niin kauniisti, että oli avattava hotellihuoneen ikkuna ja kuunneltava. Vanhassa talvikengässä on reikä, josta märällä kadulla livahtaa vettä sisään. Mikael kyseli miksen kirjoita runoja enää. Aivan arkiset kuvat ja muistumat päivän lehdestä saavat maailman äkkilopun näyttämään romanttiselta ja ylevältä. Olen melko varma, että tämä on rottakoe: kuinka kauan jaksan kokeilla viiksillä samaa pistorasiaa? Galaksin kuvaamisen tekee haastavaksi sen varsin pieni pintakirkkaus ja laaja-alaisuus. Kävin juuri tarkistamassa, että olisikohan kliivian kukassa vielä jotain kuvattavaa. Päätin määrätä oman tulevaisuuteni suunnan ja valitsin rohkeasti rakkauden. Erakko istuu takkatulen ääressä; katsoo ja kuuntelee tulen uskomattoman hienoa ja kaunista tarinaa. Minä tein matkasta muiston. En tule tästä pienemmäksi. Kaikkihan me lennämme jotakin. Olisi jännää olla juoni. On taas hyvän vuoro. Koska asun keskellä ei mitään, niin eihän täällä mitään valmiita latuja ole. Luin kirjakaupassa salaa runokirjaa. Kalevassa on vuosia liikkunut oma jänis. Mitä muuta, pari puuta. Tämä ihmisille puhuminen vaikuttaa ihan kätevältä jutulta. Kuuntelin sitä pitkään. Yhtäkkiä omat kengät ovat aivan vieraalla kadulla ja jokaisen kulman takaa aukeaa vieras näkymä. Yöunet eivät ennusta, ne siistivät ajatusten taloa. Sanottiin, että on sopimatonta panna peilejä ikkunoiden väliin ja luoda tyhjyyttä siihen, missä pitäisi olla tukeva seinä. Perusonnellinen sunnuntailapsi on tyytyväinen oloihinsa, vaikka asuisi luolassa ja söisi juuria ja marjoja. Siinä oli rivi erilaisia hedelmiä, joista koulutettiin sotilaita. Jäsentää lauseen, ja minä olen onnen kissa. Ajatukseni eivät kuuntele. Aito oma ei siis ole ensin, ensin on vieras. En ole koskaan ennen muuttanut siten, että muistaisin sen. Sanon, että näen, mutta tarkoitan, että voin nähdä, haluan nähdä ja että se on tarpeen täsmällisen havaitsemisen kannalta. Tiesin kuitenkin, että vain kotirannassa minulla oli varma ja hyvä olo. Riivi rosmariinista lehdet. Nämä kurjet ovat vanhoja. Ei siis niin, että joillakin on kolmas silmä ja toisilla ei, vaan se on kaikilla. Ennen kuin nukahdan, mieleeni lepattaa vielä yksi auringon haalistama riekale. Vahvoja siteitä, jotka tulevat näkyviin, kun pölykerroksen puhaltaa päältä. Ei enää kasvoja, jotka näkee ensimmäisenä joka aamu silmänsä avattuaan. Vain lintujen yltyvä tirskutus ja omien askeleiden ääni hiekoitetulla kadulla rikkoivat hiljaisuutta. Taivas on ihan sininen ja kun katsoo sinne minne aurinko on juuri laskenut, siellä on pari kaunista, siroa pilveä ja aurinko säteilee vielä hetken niiden läpi värjäten ne punertaviksi. Talot ovat vääriä saaria. Oli tärkeätä tietää mistä oli kotoisin. ””Ehkä se on pelkoa””, minä sanoin mutta jo samalla sekunnilla tiesin että se ei ole. Mistä voi tietää, mitä menneestä kannattaa nostaa uudelleen esiin? Ikävä tulee, mutta silti lähden. Tänään sain katsottua ikkunasta ulos. Metsältä palatessani minua tervehti hiljainen, kuin ikuiseen uneen vaipunut kartano. Pidän väreistäsi, noista ilmeistä tuhansista, joiden takana piileksit. Peilistä minua tuijottivat omat suuret silmät, en ymmärtänyt yhtään mitään.