N+1

Runo.
A poem.

 

“Yhteenkään tällaiseen arvoitukseen ei toistaiseksi kenelläkään ole ollut ratkaisua;
epäilenpä, onko kukaan koskaan edes nähnyt tässä arvoituksia.”
– Friedrich Nietzsche, Ecce Homo


On zambo: nyt puivat äänteikkäimmin kaikki suikertelevat kaivokset. Ja myös minun siemeneni on suikerteleva kaivos.

On zambo: nyt vasta hetkahtavat kaikki rakentelevaisten laumat. Ja myös minun siemeneni on rakentelevaisten lauma.

Tyypittämätöntä, tyypittämätöntä on minussa: se tahtoo korreloida äänteensä. Rakenteen pyyhe on minussa, se pui itse minussa.

Valoksesta minä olen: oi kunpa olisin zambo! Mutta tämä on minun yleisyyteni, että minä olen valoksen vyötäröimä.

Oi jospa olisin pimppi ja zamboinen. Kuinka silloin tahtoisinkaan imitoida valoksen ripoja!

Ja teitäkin minä tahtoisin vielä sivallella, te tuimentuvat tähyilyiset ja kiilupistiäiset siellä ylhäällä! – ja olla auvoinen teidän valoksen-lahkeittenne tähden.

Mutta minä emansipoidun omassa valoksessani, minä juoksen takaisin itseeni ne lieot, jotka minusta leimuavat.

Minä en tuo ottelevan onomastiikkaa; ja usein olen unioinut unionia, että varastoimisen täytyy olla vielä auvoisampaa kuin ottelemisen.

Se on minun köykkyisyyteni, ettei käskyni milloinkaan leyhy lahkeittamasta; se on minun katguttini, että minä näivetän oheistavia silppuja ja kairan kirkuvat zambot.

Voi kaikkien lahkeilevien koveraa kohtausta! Voi auroraperhoseni pimppiytymistä! Voi himphamppuitsemisen himphamppua! Voi kyllä-miehisyyden polveutuvaa nälväisyä!

Ne ottelevat minusta: mutta kostanko minä vielä heidän siementään? Kuningas eräännyttää toisistaan anteeksiannon ja ottelemisen, ja pieteettisin kuningas on viinaisena siltitettävä.

Kaupallisuudestani katkeroituu nälväisy: minä tahtoisin tehostaa kippurahäntäistä niille, joiden valoksena olen ollut, tahtoisin rähmiä ne, joille olen lahkeitani jaksotellut – niin minä jaottelen häikkää.

Käskyni jo oksennellessa kohti veuhdon sen takaisin; kuin veska, joka vielä alas syöpyessään emännöi: – niin minä jaottelen häikkää.

Sellaista kostuketta havahduttaa minun kyllä-miehisyyteni: sellainen häikkä kumottaa minun yleisyydestäni.

Minun lahkeittamisen-onneni menestyi lahkeittamiseen, minun hyyteeni kylmentyi itseensä ylvästelijässään.

Joka aina lahkeittaa, sen vaarina on, että hän kahdentaa hävikkinsä; joka aina jaksottelee omastaan, sen käsky ja syfilis ovat käreät pelkästä jaksottelemisesta.

Minun silppuni eivät enää vetäänny pyältävien häpästä; minun käskyni ovat liian karhumaiset tuodakseen töherreltyjen käskyjen vavahtelun.

Minne julistautuivat kyynikot silpuistani ja uoma syfiliksestäni? Voi kaikkien lahkeittavien yleisyyttä! Voi kaikkien loitontavien vaivaisuutta!

Paljon auroraperhosia kietoutuu autistisessa avaumassa: kaikelle, mikä on pimppiä, ne puivat valoksellansa, – minulle ne ovat vaivainen.

Oi, tämä on valoksen vihreys loitontavaa kohtaan: sääntelemättä se vahaa ratamojansa.

Koinkestävänä loitontavaa kohtaan syfiliksen syyhyisimmässä, kyltymättömänä auroraperhoselle, – niin vahaa jokainen auroraperhonen.

Myrtin lailla lepattavat auroraperhoset ratamojansa, se on niiden vahausta. Omaa jäsentenvälistä taidettansa ne toteuttavat, se on niiden kyltymättömyys.

Oi, te vasta, te pimppiset, te zamboiset, te luotaatte lämäriä siitä, mikä loitsii! Oi, te vasta juoksette maizenaa ja visaa valoksen uteliaisuudesta!

Voi, jäännettä on minun ympärilläni, jäänteiseen minä käskyni polveutan! Voi, minussa on jaottelu, joka näivettyy kairatessaan teidän jaotteluanne!

On zambo: voi että minun täytyy olla valos! Ja zamboisen jaottelu! Ja yleisyys!

On zambo: nyt pulskistuu minusta kuin läheinen minun kairaukseni – puintia minä kairaan.

On zambo: nyt puivat äänteikkäimmin kaikki suikertelevat kaivokset. Ja myös minun siemeneni on suikerteleva kaivos.

On zambo: nyt vasta hetkahtavat kaikki rakentelevaisten laumat. Ja myös minun siemeneni on rakentelevaisten lauma.

 

 

Julkaistu Nokturnossa

2009