”Niin, uskallanko minä häiritä maailmankaikkeutta”

Ensimmäinen osa suomalaisen digitaalisen runouden pioneeria, Arto Kytöhonkaa käsittelevästä esseesarjasta.
First part of series of essays about Arto Kytöhonka, pioneer in Finnish digital poetry.

Runoilija ja monialainen taiteilija Arto Kytöhonka (1944–1992) oli edelläkävijä, joka jäi kokeilijana vaille ansaitsemaansa arvostusta oman aikansa suomalaisessa kirjallisessa ilmapiirissä. Hän toteutti ja kokeili asioita, jotka ovat myöhemmin eläneet vahvasti ja elävät yhä tämän päivän runoudessa ja taiteessa. Hän ylitti taiteenlajien välisiä rajoja, teki visuaalisia runoja, oli digitaalisen runouden edelläkävijä ja kuului postitaiteen uranuurtajiin Suomessa. Läänintaiteilijanakin hän oli uudistaja ja aktiivinen vaikuttaja.

”Villa Remedia, Uusikylä, viisitoista minuuttia Lahdesta itään. Puolitoista tuntia Helsingistä, kolme ja puoli tuntia Pariisista ja kymmenisen tuntia New Yorkista.” ”Maailman keskipisteessä asuu kirjailija, joka kustantaa omat kirjansa itse, painaa ja kuvittaakin ne: tietokoneella.”

 

Digitaalisen runouden edelläkävijä

Kytöhonka oli ensimmäisiä suomalaisia kirjailijoita, joka ryhtyi käyttämään tietokonetta. Hän teki runogeneraattoreita jo 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, jolloin tietokoneet olivat vielä harvinaisia. Tietokoneen avulla hän teki visuaalisia runoja, ja uusi väline mahdollisti myös oman kustantamon perustamisen. Hän myös opetti tietotekniikkaa ja kirjoitti ja julkaisi Tekstinkäsittelijän tietokirjan (Äitini talo 1989).

Kuinka ollakaan, hän innostui myös tietoverkosta. Englanninkielisen PoemStarin, ja siihen liittyvän John Dear –tietokonerunoelman hän sai San Franciscossa ylläpidettyyn taiteilijoiden tietoverkkoon aikana, jolloin vain ani harva osasi edes aavistaa, että netti tulisi leviämään kaikkien ulottuville ja mullistamaan maailman. PoemStar oli englanninkielinen versio vuonna 1989 valmistuneesta Runotar-runogeneraattorista, jonka Kytöhonka teki atk-alan ammattilaisen Kari Seitsosen kanssa. Heidän yhteistyöstä syntyi neljä runogeneraattoria.  

 

Äitini talo -kustantamo

Kytöhonka perusti oman kustantamonsa Äitini talon aikana, jolloin pieniä kustantamoja oli hyvin vähän. Hän ennusti: ”Minä uskon, että tällainen small press –toiminta lopulta on tulossa Suomeenkin.” (Businews 2/1991)

Otavan kirjailijana 1970-luvun alussa aloittanut Kytöhonka kustansi itse kaikki myöhemmät kirjansa. Hänen kirjallisesta tuotannostaan Venetsialainen sarja: Nagauta 32–71 (Äitini talo 1987) on nykyään erityisen arvostettu. ”Nagautoja on luettu ensimmäisenä suomalaisena täysiverisesti ajelehtivana ja flaneeraavana postmodernina runokirjana, joka kieltäytyy suvereenisesti mm. keskeissubjektista ja temaattisesta hierarkiasta”, Jukka Mallinen luonnehtii. Kun ntamo otti kirjasta näköispainoksen keväällä 2012, Leevi Lehto kiteytti: ”Venetsialainen sarja: Nagauta 32–71 on viime vuosisadan loppupuolen runoutemme ehdottomia huippuja, jossa Anhavalta ja Haavikolta peritty puhunta yhdistyy villin anakronistiseen historianäkemykseen ja perinteessämme harvinaiseen suoraan tunnustuksellisuuteen.”

Elämänsä viimeisimpinä vuosina Kytöhonka pyöritti Äitini taloa pienellä paikkakunnalla Nastolan Uudessakylässä, jonne hän oli asettunut asumaan. Businews-lehti innostui hehkuttamaan kansainvälistä, tietotekniikkaan perehtynyttä kirjailijaa: ”Villa Remedia, Uusikylä, viisitoista minuuttia Lahdesta itään. Puolitoista tuntia Helsingistä, kolme ja puoli tuntia Pariisista ja kymmenisen tuntia New Yorkista.” ”Maailman keskipisteessä asuu kirjailija, joka kustantaa omat kirjansa itse, painaa ja kuvittaakin ne: tietokoneella.” (Businews 2/1991)

Runoyhdistys Nihil Interitinkin perustamisessa Kytöhonka on ollut yksi tärkeä innoituksen lähde. Tommi Parkko oli aloittelevana runoilijana tavannut hänet vuonna 1989 Porissa nuorten kirjoittajien tilaisuudessa: ”Kytöhonka puhui omasta kustantamostaan Äitini talosta varovaisin sanankääntein. Hän tuntui samalla miettivän, voiko niin tehdä, että julkaisee itse runokirjoja. Hän käsitteli aihetta tavalla kuin olisi samalla pohtinut, uskalsiko hän häiritä maailmankaikkeutta. Kun ryhdyin Markus Jääskeläisen kanssa perustamaan Nihiliä vuonna 1993, Kytöhongan puhe ja esimerkki nousivat mieleen.”

 

Postitaide

Kytöhonka kuului postitaiteen uranuurtajiin Suomessa. Postitaiteen periaate oli se, että kuka tahansa sai lähettää näyttelyn kokoajalle teoksiaan, jotka myös poikkeuksetta laitettiin esille näyttelyyn. Kytöhonka kiteytti postitaiteen vapauden: ”Valitsijalautakuntaa ei postitaiteessa ole. Ei portteja eikä portsareita. Ei jyrytystä eikä makutuomareita, ei kriitikoita, esteettejä eikä muita esipappeja. No return. No money. Ei hinnastoa, ei huutokauppaa. Documentation to all. Siis kaikkea ja mitä ikinä, mitä tahansa & mitä hyvänsä.” (Arto Kytöhonka Taide-lehdessä 4/1989.)

”Väliaine ja muoto on vapaa. Material and form free. Siitä vain töitä tulemaan by mail kunhan mahtuvat postilaatikkoon ja kolahtavat tajuun. Siis kaikkea mitä hyvänsä & kuta ikinä. Lingua a scela libera. Pilan päiten tai jostain syystä käytetään usein englantia, mutta kieli on vapaa.”

Postitaide saattoi olla mitä tahansa, ja sitä sai tehdä mistä tahansa. Oikeastaan ainoa sääntö oli se, että kunhan teos mahtui postilaatikkoon. Kytöhonka ilmaisi asian näin: ”Väliaine ja muoto on vapaa. Material and form free. Siitä vain töitä tulemaan by mail kunhan mahtuvat postilaatikkoon ja kolahtavat tajuun. Siis kaikkea mitä hyvänsä & kuta ikinä. Lingua a scela libera. Pilan päiten tai jostain syystä käytetään usein englantia, mutta kieli on vapaa.”

Postitaide oli myös käsitetaidetta. Tekijät lainasivat, kopioivat ja varastivat surutta. Kytöhongan omista postitaideteoksista löytyy esimerkiksi sadan markan seteli, tuotemerkkejä, mainoksia, maalaustaiteen klassikkoja, lehdistä napattuja valokuvia ja Mikki Hiiri. Yhdessä hänen teoksessaan lukee: ”Jos ymmärrät tämän sä et ymmärrä mitään oikein.”

Postitaiteen anarkistisuus, kaikenlaisen hierarkian ja portinvartijoiden puuttuminen innosti todennäköisesti Kytöhonkaa myös julkaisemaan kirjansa itse. Se vaikutti myös hänen runoutensa sisältöön ja muotoon: ”minun runollisten teosteni innoke on postitaidetöissä: ne hedelmöittävät pään, puhaltavat sisään kulttuurisen voiman.” (Taide-lehti 4/1989)

 

Visuaalinen runous

Kytöhonka teki visuaalisia runoja jo 1960-luvun alkupuolella. Vuonna 1964 ilmestyi Manuscript -63 ry:n julkaisema useiden kirjoittajien tekstejä sisältävä antologia tuli mies tupestaan, jossa on Kytöhongan visuaalisesti kokeileva runo nimeltä katkelma notaatiosta n.r.i. Visuaalinen runo –käsitekin yleistyi Suomessa paljon myöhemmin.

Visuaalisissa runoissaan hän yhdisteli sanaa ja kuvaa, teki kuvarunoja, kollaaseja, kierrätti ja ammensi vaikutteita kuvataiteista ja sarjakuvista. Hän osallistui Marko Kaiposen ohjaaman, hänen samannimiseen runokokoelmaan perustuvan Venetsialainen sarja –runovideon tekemiseen aikana, jolloin runovideoita ei juuri tehty Suomessa.

Hän oli kiinnostunut japanilaisesta paperintaittelusta origamista, jota hän myös opetti kursseilla. Useat hänen itse kustantamistaan runovihkosista on taitettu leporello-tekniikalla, joka on origamin alalaji.

Kytöhonka oli edelläkävijä myös kuvataiteen uudistajien joukossa ja liikkui niin luontevasti eri taiteenlajien välillä, että on mahdotonta erotella, missä kirjailija-Kytöhonka lakkaa ja kuvataiteilija-Kytöhonka alkaa ja toisinpäin. Hän oli aidosti kansainvälinen ja ammensi vaikutteita niin Fluxus-liikkeestä kuin japanilaisesta Gutai-ryhmästä. Hän osallistui vuonna 1974 Elonkorjaajien näyttelyyn Halvat huvit –galleriassa Helsingissä. 1960-luvun lopulla syntynyt ja vuosina 1970–1978 aktiivisimmin toiminut ryhmä järjesti poikkitaiteellisia tapahtumia. Näyttelyissä yhdisteltiin maalauksia, runoutta, valokuvaa, ääntä ja esinetaidetta.

Kytöhonka vaikutti myös Dimensio-ryhmässä, joka on eri alojen kokeellisten taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteenliittymä. Siihen kuuluu kuvataiteilijoita, arkkitehtejä, kirjailijoita, säveltäjiä, tutkijoita ja tietokone-alan osaajia.

 

Uudistaja myös läänintaiteilijana

Kytöhonka työskenteli Hämeen läänin kirjallisuuden ohjaavana läänintaiteilijana vuosina 1983–1988. Ilkka Juhani Takalo-Eskola teki paljon yhteistyötä Kytöhongan kanssa vuodesta 1986 lähtien, jolloin Takalo-Eskola aloitti kuvataiteen ohjaavan läänintaiteilijan työnsä. Siihen aikaan oli tapana, että läänintaiteilijat pitivät virallisen tilaisuuden kerran kuukaudessa taidetoimikunnan tiloissa. Ne eivät kuitenkaan houkutelleet väkeä paikalle. Usein kävi niin, että tilaisuuteen saapui vain yksi Kytöhongan tuntema pariskunta.  

”Pohdimme, mitä voisimme tehdä paremmin ja tehokkaammin kuin perinteet edellyttivät”, Takalo-Eskola kertoo. Läänintaiteilijat päätyivät ehdottamaan yhteisiä kuntavierailuja, joita he tekisivät eri paikkakunnilla kuukausittain. Vierailuille osallistui neljä Hämeen läänintaiteilijaa. Vierailupäivänä läänintaiteilijat tapasivat ensin kunnan ja kulttuurin johtoa ja taidejärjestöjen edustajia. Illalla oli vuorossa yleisötilaisuus.

Läänintaiteilijat olivat sopineet, että jokainen heistä alusti provosoivasti aiheesta: mitä on taide, mikä on taidetta. Se herätti poikkeuksetta vilkasta keskustelua. Etenkin pienimmillä paikkakunnilla tilaisuuteen saapui tärkeää väkeä kunnan johtoa ja kulttuurieliittiä myöten.

Läänintaiteilijana Kytöhonka oli aktiivinen ja pirteä monin tavoin. Hän päätoimitti Optimisti-lehteä, kehitti kirjallisuuden opetusta ja toteutti näyttelyjä. Hän myös opetti tietokoneen käyttöä. Erityisen vahvasti hän pyrki kehittämään kirjallisen ilmaisun opettamisesta. Läänintaiteilijana hän oli keskeisesti mukana toteuttamassa alulle panemaansa postitaidenäyttelyä Tampereen Nykytaiteen museossa 17.2.–15.3.1989.

Kytöhonka kirjoitti myös juttuja useisiin lehtiin hyvin erilaisista aiheista: niin kirjallisuudesta kuin tietotekniikastakin. Hän piti Arton sihti –nimistä kolumnipalstaa Ilta-Sanomissa vuosina 1973–1984. Hän kirjoitti oivaltavia juttuja Hopeapeiliin 1970-luvun alussa esimerkiksi sellaisista kirjailijoista kuin Anita Konkka, Jarkko Laine ja Eila Pennanen.

 

Näkyvästi syrjässä

Kytöhongan elämäntyön lävistää mielenkiintoinen ristiriita. Hän oli aktiivinen tekijä, monessa mukana, näkyvä hahmo ja paljon esillä. Hänellä oli nimekkäitä, merkittäviä tuttavia ja ymmärtäjiäkin kirjailijoiden, kuvataiteilijoiden ja toimittajien joukossa. Samalla hän kuitenkin koki olevansa hyvin syrjässä.

”Äitini taloa ei perustettu siksi, että Otava olisi lähettänyt käsikirjoituksia takaisin, vaan kyseessä oli tietoinen valinta – minä teen mitä haluan.”

Kytöhonka ajautui syrjään viimeistään silloin, kun hän ryhtyi kustantamaan itse kirjojaan. Otava julkaisi 1970-luvun alussa kaksi hänen runokokoelmaansa, mutta mitä ilmeisimmin Otava ei enää myöhemmin hänen tekstejään julkaissut, mikä varmasti vaikutti hänen ratkaisuunsa perustaa oma kustantamo. Tosin hän perusteli sitä toisin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kirjailija ja elämänkatsomus –haastattelussa 16.9. 1988: ”Sitä ei perustettu siksi, että Otava olisi lähettänyt käsikirjoituksia takaisin, vaan kyseessä oli tietoinen valinta – minä teen mitä haluan.”

Kytöhonka perusti Äitini talon aikana, jolloin kirjojen kustantaminen oli hyvin keskittynyttä. Oli muutama niin sanottu oikea perinteinen kustantamo, ja niitä, jotka eivät sinne kelvanneet, ei pidetty oikeina kirjailijoina. ”1980-luvulla kaikki varteenotettava runous ilmestyi suurilta kustantajilta. Runokirjoilla ei ollut elämää niiden ulkopuolella. Kytöhonka varmasti karvaasti tajusi, että häntä ei noteerata, eikä pidetä oikeana runoilijana, kun hän julkaisee kirjansa itse”, Tommi Parkko kiteyttää.

Sama ristiriita – näkyvillä ja syrjässä – nousee esiin myös Kytöhongan toiminnasta digitaalisen runouden edelläkävijänä ja kuvataiteen saralla. Hänen runogeneraattorinsa näkyivät näyttelyissä ja tiedotusvälineissä, ja toimittajat tekivät niistä useita mielenkiintoisia juttuja. Mutta suomalaisen kirjallisuuden ilmapiiriin ne eivät tuntuneet asettuvan. ”Tietokonekirjallisuudesta on visusti vaiettu Suomessa, ne kun eivät ota mahtuakseen kansallisen kirjallisuuden kaanoniin”, hän kertoi Businews-lehden numerossa 2/1991.

Vaikka Kytöhonka oli mukana merkittävissä monitaiteellisissa liikkeissä, ja hänen kuvataiteelliset ulottuvuutensa olivat esillä tärkeissä näyttelyissä ja saivat palstatilaa lehdissä, hän edelleen koki olevansa syrjässä, erityisesti postitaiteen saralla: ”syrjeksitty Suomessa jo 35 vuotta”, Kytöhonka kirjoitti Taide-lehdessä. (4/1989)

Kytöhongan kohdalla tulee käytettyä sanoja ´edelläkävijä´ ja ´uranuurtaja´ varmasti kyllästymiseen saakka. Mutta miten asian voisi toisinkaan ilmaista? Saattaa kuitenkin olla, että nykyään on vaikea käsittää, miten suuri edelläkävijä ja uranuurtaja hän todellakin oli – tänä aikana, jolloin ilman tietotekniikkaa, mobiililaitteita ja nettiä ei oikeastaan edes pärjää, ja runouden – kokonaisen kirjallisuudenlajin – julkaiseminen on lähes täysin siirtynyt pienkustantajien intohimon ja taidon varaan. Vaikka ymmärrys ja arvostus on noussut, jotenkin tuntuu siltä, että Kytöhonka on ja tulee aina olemaan – näkyvästi syrjässä.

Otsikko on peräisin Arto Kytöhongan suomennoksesta: T. S Eliot: J. Alfred Prufrockin rakkauslaulu (Äitini talo 1989).

Heikki Saure on haastatellut Arto Kytöhongan elämäntyötä esitteleviin juttuihin seuraavia henkilöitä: Leevi Lehto, Jukka Mallinen, Hannu Niklander, Tommi Parkko, Salme Saure, Kari Seitsonen ja Ilkka Juhani Takalo-Eskola. Kiitos!

In Nokturno since

2017